”On hällä oikeus tappaa ja sulla, mutta mistä saitte sen oikeuden. Ei voi hän vieraaksi kotiisi tulla, hän on vihollinen. Näin kohtaavat toisensa länsi ja itä, ja toinen odottamaan jäi sitä, ja toistakin jossakin kaivataan ...”
Näin runoili yksi maailman parhaista rintamarunoilijasta, Yrjö Jylhä. Hänen pääosin soinilaismiehistä koostunut komppania taisteli talvisodassa Taipaleenjoella. Kapteeni Jylhälle Etelä-Pohjanmaan miehet olivat varmaankin parhaita.
Olemme jälleen sotkeutuneet mukaan sotaan, mistä pelkään tulevan persenettoa. Se oli talvisodan slangia silloin, kun sen ajan sankarit puolustautuivat toisiaan vihollisiksi kutsuen. Samoilla periaatteellisilla asioilla ollaan liikkeellä Ukrainan sodassa. Maailma on jakautunut kahdeksi liittoutumaksi, missä kumpikin osapuoli uskoo selviävänsä voittajana jo yli vuoden jatkuneesta sodasta. Salamasotaa siitä ei ole tullut.
Läntinen liittoutuma tietää mahdollisuutensa voittoon aseellisesti ajatellen. Vastapuoli odottaa pitempiä pakkaskausia voiton varmistamiseksi. Talvi antoi mahdollisuuden selkävoittoon maailmansodassa. Ukraina ei jaksa odottaa lännen aseapua. Viivyttelyä kaivataan vain viivytystaisteluissa, missä odotuksilla voidaan saada vastapuoli väsymään. Väsytäänkin itse, kuten viivytystaisteluissa tahtoo käydä.
Kukaan ei ole täydellinen sotanero. Miten kävi Adolfille? Entä Mannerheimillemme? Hän teki pesäeron suomalaisiin muuttaessaan puolueettomaan maahan pian epäonnistuneen reissunsa jälkeen. Aikomus Uralille asti jäi illuusioksi, mistä mies nokkaantui sotilaisiimme, jotka eivät jaksaneet täyttää tehtäväänsä viimeisessä koitoksessaan.
Olin pieni poika, kun akkuradiossa ilmoitettiin suuren suomalaisen kuolemasta. Lauloin muiden mukana: "Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä, urhona kaaduit, taistellen puolesta maan, puolesta heimosikin." Tunsin olevani kiitollinen kuolleelle miehelle, joka oli johtanut sotilaitamme monilla taistelutantereilla, kuten hän päiväkäskyssään oli heitä kiittänyt.
Sinä päivänä olivat Närkin markkinat Aavasaksalla. Sieltä saapuneet, sodissa olleet miehet lauloivat sydämensä pohjasta entiselle johtajalleen. Humalaiset veteraanit halailivat toisiaan ja vannoivat valaansa, kun ketään ei jätetty. Tästä Jylhä kertoo runossaan Kaukopartiossa: ”Mutta vaikeampaa on katsoa teitä. Takaisin tulleita nääntyneitä, on joukkonne vähäinen, puolet poissa, te vedätte heitä nyt ahkioissa. Ja jälkeen kaiken, minkä koitte: te vieläkin hymyillä voitte…”