Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. Siltala 2023.
Sirpa Kähkönen on aiemminkin käsitellyt sukunsa vaiheita, paitsi Kuopio-sarjassaan, 1930-luvun vainoja käsittelevässä dokumentissa Vihan ja rakkauden liekit (2010), jossa nousee esiin kommunisti-isoisä Lauri Tuomaisen Golgatan tie Tammisaaren poliittisena vankina ja mitä se aiheutti suvulle.
Tämä toistuu pienemmin kaarin uudessa teoksessa minän etsiessä selitystä menneille kärsimyksille. Ukki, jota tekijä kutsuu halstarimarttyyriksi nimen kantaisän, Pyhän Laurentiuksen mukaan, oli pienelle Sirpalle hyvä ja lempeä auktoriteetti.
Puhuva minä kieltää tämän olevan romaani, vaikka luetteloissa se siksi luokitellaan. Ei ole, jos Kähkönen ei arvosta autofiktioksi sanottua tavaraa. Tämä nousee ”toden karkeasta maastosta”, liian läheltä kutoutuakseen romaanin sovinnaiskaavoihin.
Nyt on äiti kuollut, ja on aika etsiä kipeiden muistojen juuret. Kun ne polttavat, niitä voi esittää vain viileän kuulaasti. Koetun ilmaisemiseksi on huudettava apuun myyttiset olennot ja ihmiskunnan muistivaranto: Tuonen tytti diakonissanpuvussaan, onneton Orfeus kadotettuine toiveineen, lapsuuden henkilöstö saduista ja leikeistä.
Vaikka äiti on terävin kipupiste, muu suku ja asuinpaikat tunkevat mukaan. Sukuhaudassa olisi tilaa 36 uurnalle nyt suositun hautaustavan mukaan.
Ne on täytettävä surujen tuhkalla Tammisaaresta ja isosetien Krasnojarskiin tai Kotlasiin kadonneilla luilla. Ne voivat täyttyä myös hiekalla, kuten toisenlaisille tuholeireille omaisensa menettäneellä juutalaisrunoilijalla Paul Celanilla.
Ritvan, älykkään ja luovan nuoren tytön kohtaloksi tuli linja-auton ja veturin tasoristeystörmäys 1957, missä hänen aivonsa vaurioituivat.
Kun ulkoiset jäljet eivät olleet lasiviiltohaavoja isompia, ajan lääketiede ei kiinnittänyt aivovammaan huomiota. Siitä nousi tasapainottomuus, lapseen kohdistunut väkivaltaisuus ja myöhemmin alkoholismi.
Vasta äidin kuolema mahdollistaa tuhkan kaivamisen uurnasta.
Minä viettää Ritvan kanssa muutaman yön muistoistunnon käyden menneisyyden läpi. Kun tytär on alusta asti tottunut olemaan varuillaan emon aggressioiden takia ja kantamaan ylenmäärin huolta, turvallinen kasvu on estynyt.
Vasta nyt, suruinventaariota laatiessaan minä oivaltaa, ettei äiti ollut paha, vaan pahuus otti hänen aivoistaan vallan. Suvun vanhojen naisten huolenpito ja ukin kiintymys ovat taanneet kestämisen, kasvattaneet periksiantamattomuuden Atlas-kompleksiin asti.
Tämäkin teos on naisten maailmaa.
Kiinnostavasti fokus on äidissä, isästä ei juuri saa tietoa, vain sen että hän vahingonlaukauksen aikoihin oli armeijassa ja että myöhemmin tuli avioero. Monen muunkin kokemus toistuu: ei isättömyys ole kohtalokasta, vaan äidin uhka.
Kuolinrukous ei kohdistu vain äitiin, vaan menneen maailman pelolla, vitsalla ja moitteella kasvattamiseen, mikä katkaisi köyhien lasten turvan, toi ylenmääräisen vastuunkannon ennen aikojaan, samoin kontrollin ja vahingonilon ympäröimän nuoruuden.
”Piä kippeenäs!” sanottiin Kuopiossa katkerasta suusta, pahan silmän iskulla.
Tämä ei ole vain muutaman henkilön kohtalodraama.
Loppua kohti kertojaminä nimeää koko 1900-luvun väki-ja mielivallan karnevaaliksi, jota Isoviiksi Stalin ja Läsipää Hitler vallitsivat.
Suvun traditiota on teoksen alaotsikon mukainen väärässä olo.
Kommunistit uskoivat vallankumoukseen, mutta ohrana ja vankila tuottivat kidutusta ja nöyryytystä: seitsemän vuotta Tammisaarta surkeiden monisteiden veivaamisesta! Kostoa vuodesta 1918 kävi Kuopiossakin ajamassa muuan Poika, sama mies joka sittemmin petti ja kuoli isänmaallisten piirien juhlimana Kremlin kellojen soittelijana.
Isompaa kaliiberia oli Neuvostoliiton Gulag, luiden tie. Vaikka tämä ympäristöltä salattava epätietoisuus rassaa, pahempaa on kiimainen vahingonilo, jolla voittajat verhoavat torjuntahäviön 1944 ja ”vaaran vuosien” pelon: ”Siitäs saivat, kun lähtivät ihannemaahansa!”
Suomen kieli on niin vaikea, ettei äidinkielinenkään sitä täysin hallitse, koska se on täynnä menneen kuonaa ja erehdysten silppua. Näin Kähköselläkin.
Keho on tarpeeton laina virosta, idealismi ei ole ihanteellisuutta vaan filosofinen periaate. Romantiikka ei ole hellyyttä, vaan yötä, kauhua ja kuolemaa. Persoona ei ole ihmisen ominaislaatu, vaan valheen naamari persoonallisuuden päässä. Opuksen oikolukukin on kohdin vuotanut, mutta se voi olla väsymyksen merkki.