Kolumni

Si­joit­ta­mi­nen ah­dis­taa – mutta olenko hölmö, jos en pelaa samaa peliä kuin muut­kin?

Sonja Huhtaniska on Uusi Rovaniemi-lehden kolumnisti, toimittaja, taiteilija ja mielenterveyskuntoutuja.
Sonja Huhtaniska on Uusi Rovaniemi-lehden kolumnisti, toimittaja, taiteilija ja mielenterveyskuntoutuja.
Kuva: Jussi Pohjavirta

En ole kunnianhimoinen rahan suhteen. Olen se tyyppi, joka alkaa tuijottaa lasittuneesti tyhjyyteen, kun keskustelu kaveriporukassa kääntyy sijoittamiseen.

Ymmärrän kyllä rahan arvon. Yrittäjänä ajattelin rahaa jatkuvasti, mutta tuo päähänpinttymä johtui tulonlähteideni epävarmuudesta. Heti kun minulla on riittävästi rahaa laskuihin ja ruokaan, menetän kiinnostukseni aiheeseen. Kuvaavaa on, että haaveilen toisinaan iltaisin lottovoitosta, mutta en ikinä lottoa.

Haastattelin vuosia sitten erästä valtiovarainministeriä. Mies kehui heti ensimmäisenä rannekelloani. En tiedä miten suhtautua statussymboleilla koreiluun. Kuin syyllisyyttä tuntien, möläytin välittömästi kellon todellisen hinnan:

“19.90!”

Ministeri ei jatkanut keskustelua aiheesta.

Nyt on kuitenkin käynyt niin, että minulle on kertynyt vähän säästöjä. Puoliso on vihjaillut, että osa niistä voisi olla järkevää sijoittaa. Aina kun keskustelemme asiasta, alan kiemurrella.

Ensinnäkin, en ymmärrä potentiaalisista sijoituskohteista yhtään mitään. Mitä jos päädyn vahingossa tukemaan kansanmurhaa kaukaisessa valtiossa tai tärvelemään sademetsää?

Toiseksi, olen ennakkoluuloinen. Mieleni yhdistää sijoittamisen automaattisesti keinotteluun, vaikka epäilemättä on olemassa paljon eettistä sijoittamista. Eikä tietenkään ole väärin tavoitella itselleen ja perheelleen taloudellisesti turvatumpaa elämää. Kaveripiirissäni on hyviä esimerkkejä tästä.

"Sijoittamiseen liittyy ikävä tunne, että se etäännyttäisi minua juuristani."

Vähintään yhtä merkittävä syy vastahakoisuuteeni on kuitenkin kolmas tekijä: sijoittamiseen liittyy ikävä tunne, että se etäännyttäisi minua juuristani.

Olen identiteetiltäni duunari, työläinen. Olen kuunnellut “Täällä Pohjantähden alla” -äänikirjan neljä kertaa viimeisen neljän vuoden aikana, koska samaistun Väinö Linnan kertomukseen niin väkevästi. Torppareiden taistelu toimeentulosta tuntuu tutulta.

Olen kasvanut pätkätyökulttuuriin, jossa on oltava valmis antamaan kaikkensa, eikä silti voi tietää saako sopimukselleen jatkoa. Valitsemallani kulttuurialalla vallitsee myös eräänlainen pakko-yrittäjyys, kun työsuhteita on tekijöihin nähden vähän. Yrittäjien surkea sosiaaliturva tiedetään; vähäisillä säästöillä ei huvita ottaa riskejä.

Ennen kaikkea ei tunnu oikealta olla osallisena järjestelmässä, jonka ikuinen voitontavoittelu tekee työmarkkinoista turvattomat.

Mutta toisaalta: olenko naiivi hölmö, jos en pelaa samaa peliä kuin muutkin?