Sodankylän suunniteltu Sakatin kaivoshanke on herättänyt aiheellista huolta kansalaisjärjestöissä. Kyse ei ole yksittäisestä investointihankkeesta, vaan luonnonsuojelusta laajemmassa kontekstissa.
Kaavailtu kaivos sijoittuisi Viiankiaavalle, joka on suojeltu sekä Euroopan unionin Natura 2000 -verkoston että kansallisen soidensuojeluohjelman kautta. Toisin sanoen sen luontoarvot on todettu poikkeuksellisen merkittäviksi niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.
Ennakkotapauksena kaivostoiminnan salliminen Viiankiaavalla vaarantaisi paitsi alueen monimuotoisuuden myös koko suojeluverkoston uskottavuuden. Lisäksi on selvää, ettei Suomi voi sitoutua uskottavasti soiden ennallistamiseen ja kansainvälisiin suojelutavoitteisiin, jos se sallii arvokkaimpien suojelualueiden riskeeraamisen.
Elinkeinoministeri Wille Rydman totesi taannoin STT:n haastattelussa, ettei hän näe nykyisten tietojen valossa estettä poikkeusluvan myöntämiselle Natura-suojelusta huolimatta. Lausunto herättää kysymyksen siitä, missä määrin suojelupäätökset lopulta sitovat poliittista päätöksentekoa ja viranomaistoimintaa.
Jos poikkeuslupia myönnetään jopa näin keskeisille suojelualueille, ennakkotapauksesta voi helposti muodostua ennakkosääntö. Tässä valossa tarkasteltuna Sakatin kaivoshanke näyttäytyy myös uhkana oikeusvaltioperiaatteelle ja luonnonsuojelun peruslinjauksille.
Luonnonsuojelu ei voi perustua tapauskohtaiseen joustavuuteen tai poliittiseen harkintaan, mikäli sen on tarkoitus turvata luontoarvot myös tuleville sukupolville. On ratkaisevan tärkeää, että yhteisesti sovituista pelisäännöistä pidetään kiinni – myös silloin, kun vastakkain ovat taloudelliset intressit ja luontoarvot.