”Hei kaikki, täällä uupumuksen partaalla sinnittelevä yhdistysaktiivi, syvän päädyn prekaari!
Kirjoitan nyt tiedoksi kaikille, jotta ette ihmettele ja toistuvasti turhaan kysele mua hommiin. Oon aivan liian kiireinen. Oon vääntänyt yhdistyksen toiminta-avustusta klo 6:30 asti, jonka jälkeen nukuin kolme tuntia. Nyt pitää kirjoittaa kolumni, jonka eka deadline meni jo.
Mun arki on yhtä dedisten kaa taistelua, oman hyvinvoinnin kustannuksella. Toivon, että tää helpottaa, mutta en oikeesti tiiä, kuinka pitkään tää jatkuu tällaisena.
Kyse ei ole mielenkiinnon puutteesta. En vain valitettavasti pysty mihinkään lyhyillä varoajoilla, tai pidemmilläkään, kun en tiiä, milloin helpottaa.
Muistutuksena: Oon sitoutunut projektiin vain sillä intensiteetillä, jota jo kuukausia sitten lupailin, eli olen mukana, jos ehdin. Muuhun en pysty. Teen jo nyt aivan liikaa ilmaistyötä ja siksikin tää arki on niin hullua.
Tehkää te, jotka jaksatte ja ehditte! Oon 100% asian puolella ja teitä upeita komppaan ihan kaikessa!
Se torstai ei muuten sovi mulle, ku oon töissä.”
Lähetin tällaisen viestin kulttuurialan toimijoiden viestiketjuun, jossa ystävällisesti kyseltiin, voinko tehdä pari hommaa. Viestini on väsynyt purkaus, mutta nytpähän kaikki tietävät, ettei kannata kysellä ilmaistöihin ainakaan hetkeen.
Olen ollut uupumuksen partaalla niin pitkään kuin muistan. Elän jännityksessä: koska romahdus koittaa? Tulossa on, on ollut jo pitkään. Olen väsynyt tällaiseen hitaaseen, kytevään burn outtiin, jollaisen takia ei ole oikeutettu edes sairaslomaan.
Olen kokenut monta uupumusta. Tai ehkä on ollut vain yksi uupumus, josta en ole vieläkään toipunut. En ole toipunut, koska en ole täysin ymmärtänyt, mistä jatkuva kiire, stressi ja työtaakka johtuu.
Ammattilaiset eivät ole koskaan osanneet epäillä kohdallani työriippuvuutta, eivätkä siten ole esittäneet oikeita kysymyksiä. Siispä kysyn itse: Olenko arvokas, vaikka en tekisi yhtään mitään?
Vastaus kysymykseen on paljastava, mutta vain, jos uskaltaa olla rehellinen. Rehellisesti: Olen arvokas, jos teen töitä.
Apua. Ajatteluni on sairasta. Olen ihan valmis sairauslomalle, hei!
Parantuminen alkaa ongelman myöntämisestä. Juu juu. Ja mikä on seuraava askel? Tehdä vähemmän töitä, jos siihen on varaa? Mennä terapiaan, jos pääsee? Ymmärtää ongelman rakenteelliset juuret? Muuttaa yhteiskuntaa niin, ettei se palkitse sairaasta suhtautumisesta työhön?
Minua auttaisi myös perustulo.