RoPS on ollut julkisuudessa velkajärjestelyiden valossa. Uutiset ovat väläytelleet seuran pelastamista muun muassa junioritoiminnan turvaamiseksi. Millaista joukkueen junioritoiminta on?
Suomen palloliitto viljelee häshtägiä #pelikuuluukaikille. Iskulause ei toteudu RoPS:ssa. Juniorijoukkueissa kaikkien pelaajien huoltajat maksavat, mutta vain osa pelaa. Onko joukkueurheilua, että joukkue kannattelee murto-osaa pelaajista? Onko ammattitaitoista valmennusta, jos kokoonpanoista ei keskustella pelaajan kanssa ikään suhteuttaen edes ikäkaudella, jolloin nopea oppiminen on mahdollista? Miten voi oppia pelaamaan, jos ei pelaa?
RoPS:lla on hyödyntämättä kilpailuvaltti, joka ei maksa mitään, vaadi liikuntatilaa tai maksujärjestelyjä vuokranantajan kanssa – psyykkinen valmennus. RoPS:lla olisi kaikki mahdollisuudet tehdä itsestään psyykkisen valmennuksen malliseura.
Haastan valmentajat rakentamaan motivoivaa liikuntaympäristöä ja kysymään itseltään, ovatko harjoitustilanteet ja joukkueen kokoontumiset tehtävä- vai kilpailusuuntautuneita. Tutkimusten perusteella on haitta, jos jäsenet asetetaan kilpailuasemaan, koska tehtäväsuuntautuneisuudella on positiivisempia vaikutuksia.
Haastan valmentajan käymään läpi suunnitelmaansa ja vastaamaan, oletko auttanut pelaajaa asettamaan omaan kehittymiseen suhteutettuja tavoitteita. Oletko eriyttänyt harjoituksia tavoitetasoon sopiviksi?
Rohkaisetko ja annatko tilaa osallistua päätöksentekoon? Ohjaatko ottamaan vastuuta ja opettelemaan itsensä johtamisen ja kehittymisen seurannan taitoja? Tutustutatko pelaajia toisiinsa?
Onko sinulla rohkeutta keskittyä yksilöllisiin prosesseihin lopputuloksen sijasta? Uskallatko kehua ja antaa positiivista palautetta? Kerrotko, mikä menee hyvin? Miten osoitat, että välität?
Millä mallilla urheilijoilla on tavoitteiden asettaminen? Ovatko joukkueen jäsenet saaneet tehdä itsearviointia ja tilanteen analysointia? Onko heillä lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteita? Onko toimintasuunnitelmaa, seurantaa ja mittareita tavoitteiden tarkistamiseksi?
Varmasti psyykkinen valmennus tuntuu perinteisessä urheilukulttuurissa toissijaiselta. Uskon, että siitä voi tehdä voimavaran.
Psyykkisesti turvallinen harjoitusympäristö on kasvualusta liikunnan ilolle ja liikuntaharrastuksen jatkumiselle sekä rohkeuden ja luovuuden kukoistamiselle pelitilanteissa. Jos epäonnistumista ei suvaita, ei voi innovoida. Jos harrastajat oppivat häpeän ja epäonnistumisen pelon kulttuurin, tulokset näkyvät myös muualla: kaverisuhteissa, opinnoissa ja työpaikoissa.
Ymmärrän, että haavoittuvuuden kohtaaminen on kovaa ja pelottavaa. Onko sinulta rohkeutta antaa lasten ja nuorten tehdä parhaansa, heittäytyä sekä tulla nähdyiksi ja arvostetuiksi? He ovat sen ansainneet.
Julkaisemme kirjotuksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.