Kuusikulmaista portaannurkkaa sahaillessani meinasi mennä se kuuluisa sormi suuhun. Vaikka olen ihan koulujakin käynyt puunsahaaja, tulee oppia näppeihin jatkuvasti lisää. Käsi ei vielä tee täsmälleen sitä, minkä silmä sanoo sopivaksi ja jonka kuvan on valmiiksi päähänsä piirtänyt. Välillä tuntuu, ettei nykytyylillä rakentaessa oppiin edes pääse kovin syvälle.
Mestari-kisälli-kulttuuri on syystä ollut voimissaan käsityöläisammateissa. Kun touhuaa itseään osaavampien seurassa, niin samalla oma taito ottaa harppauksia.
Notre Damen kunnostamista suunnitellessa ihan todellinen huoli oli se, löytyykö koko maailmasta ihmisiä, jotka osaavat rakentaa uudelleen jotain samalla tavalla, kuin jokin yksityiskohta alkuperäisessä rakennuksessa on ollut.
Rakentaessa – ja rakentamisessa – huomaa, kuinka vanhan ja uuden vuoropuhelussa voi olla joko sopuisa henki tai jatkuvan tinkaamisen tuntu. Rakentamisessakin valtatyylillä latojat saavat lappaa lautaa vapaaseen tahtiin, mutta totutusta poikkeavalla tyylillä taaplaavat joutuvat perustelemaan valintojaan usein muita enemmän.
Vaihtoehtoja valintoihin löytyy, kunhan innostuu etsimään. Esimerkiksi edistyksellisyydestään tunnetulle Tampereelle ollaan rakentamassa ihan uusi kerrostalo sadan vuoden takaisella tyylillä. Enää ei ole kaukana sekään päivä, että on ihan tavallista rakentaa uuteen taloonsa jokin osa kierrätetystä tavarasta.
Vanhojen kuvien äärellä nostalgisointi on hyvää aivojumppaa. Menneeseen haikailun sijaan lähihistoriaa tutkaillessa voi kokeilla tulevaisuuden entä jos -ajatusleikkiä.
Miltä tuntuisi asua sellaisessa talossa, joka olisi rakennettu ihan samalla tavalla kuin joskus tuhkaksi palanut tai pillarilla paalattu koristeellinen, ainutlaatuinen ja yksinkertaisesti kaunis koti? Kuten vanhan ikkunan voi ottaa talteen ja kunnostaa, myös suunnitelmia voi kierrättää ja jalostaa.
Voisiko Rovaniemelläkin kaupungin kupeeseen jängälle paisuvia uusien kotien rivistöjä suunnitella ja jopa kaavoittaa niin, että niistä muodostuisi arvokkaita, ajan hengen mukaisia kokonaisuuksia? Millaista alueella olisi asua, jos jo suunnitteluvaiheessa uskaltaisi leikitellä vähän enemmän?
Yksi pätkä kadusta voisi olla muovitonta rakentamista, toinen pelkästään murretun sävyn puutaloja, kolmas kortteli pyöreitä muotoja, keskelle puisto ja sen keskelle vain pieniä taloja niin, että puisto on kaikkien piha. Alueen läpi kulkiessaan sitten voisi aistia tunnelmien muutosta, kotien ja yhteisen tilan elävyyttä.
Näytettäisiin, että osataan sitä meilläkin.