Suomen poliittinen järjestelmä on murroksessa. Perinteinen konsensuspolitiikka – eri arvomaailmoiden välinen yhteistyö – on korvautumassa blokkipolitiikalla, missä vastakkain on kaksi poliittista leiriä, oikeisto ja vasemmisto.
Blokkiutumisen merkit ovat olleet näkyvissä jo pitkään, mutta viime vuosina kahtiajako on vahvistunut. Äänestäjät ovat alkaneet ottaa etäisyyttä puolueisiin, jotka edustavat päinvastaisia yhteiskunnallisia arvoja kuin he. Enää vain kuudesosa suomalaisista voisi kuvitella äänestävänsä puoluepoliittisen blokkirajan yli.
Tuorein todiste muutoksesta on "Pääministerivaalit polarisaation aikakaudella – eduskuntavaalitutkimus 2023”. Sen mukaan ratkaiseva askel muutokseen on perussuomalaisen äänestäjäkunnan oikeistolaistuminen ja puolueen lähestyminen kokoomuksen talous- ja sosiaalipoliittista linjaa.
Oikeistoblokin muodostavat nykyhallituspuolueet kokoomus, perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit. Vasemmistoblokkiin kuuluvat sdp, vasemmistoliitto ja vihreät. Rkp ja keskusta sijoittuvat blokkien väliin, vaikkakin keskusta tuntuu samaistuvan nykyisin enemmän oikeisto- kuin vasemmistoblokkiin.
Blokkijako näkyi vahvana kevään 2023 eduskuntavaaleissa ja hallitusneuvotteluissa, joiden lopputuloksena syntyi Petteri Orpon (kok.) oikeistohallitus. Porvariblokkia yhdisti tiukka talouskuri ja valtion velkaantumishuoli, kun taas punavihreä blokki painotti lievempää leikkauspolitiikkaa, vähemmistöjen oikeuksia, ilmastoasioita ja jopa feminismiä.
Toki puolueista löytyy yhä linjaeroja myös blokkien sisällä. Esimerkiksi kokoomuksella ja perussuomalaisilla on erilaisia näkemyksiä muun muassa EU:sta, ilmastoasioista ja työperäisestä maahanmuutoista.
Jos blokkiutuminen jatkuu ja vahvistuu, kuten nyt uskotaan, rkp:n ja keskustan kaltaisilla välimaastopuolueilla voi olla hallituksen synnytyksessä kokoaan suurempi rooli. Ilman niitä on vaikea muodostaa niin vasemmisto- kuin oikeistohallitustakaan.
Vaalien suurimmasta puolueesta on tullut perinteisesti pääministeripuolue, mutta jatkossa tämäkin voi muuttua. Toisin kuin Ruotsissa, Suomessa hallitukset ovat olleet pääsääntöisesti enemmistöhallituksia. Blokkiutumisen myötä sellaisen perustaminen käy vaikeammaksi, kun tietyt puolueet eivät mahdu enää samaan hallitukseen.
Blokkipolitiikkaan siirtyminen olisi iso muutos myös äänestäjille, muttei välttämättä huonoon suuntaan. Tähän asti äänestäjä on ostanut niin sanotusti sian säkissä tietämättä etukäteen sitä, millaiseen tai edes minkä väriseen hallitukseen hänen äänestämänsä puolue mahdollisesti päätyy.
Blokkiutuminen parantaisi äänestäjän kuluttajasuojaa ja vahvistaisi demokratiaa. Ääni oikean laidan puolueelle olisi ääni oikeistohallitukselle ja vastaavasti ääni vasemmalle olisi ääni vasemmistohallitukselle. Sitä saisi, mitä tilaisi.
Blokkiutumiseen liittyy myös riskejä. Poliittinen ilmapiiri voisi kiristyä vastakkainasettelussa entisestään. Politiikan tekemisestä saattaisi tulla yhä lyhytjänteisempää, kun eri blokit vuorottelisivat vallassa. Oikeistohallitus voisi perua vasemmistohallituksen keskeisiä päätöksiä ja päin vastoin.
Tämä olisi myrkkyä yli varojensa elävälle hyvinvointivaltiolle, joka kaipaa kipeästi selkeää ja pitkäjänteisempää, vaalikaudet ylittävää politiikan linjaa.
Ruotsissa blokkipolitiikalla on pitkä perinne ja järjestelmä on toiminut – tähän asti. Oikeistoblokkiin ovat kuuluneet maltillinen kokoomus (M), keskusta (C), kristillisdemokraatit (KD) ja liberaalit (L). Punavihreän blokin ovat muodostaneet sosiaalidemokraatit (S), vasemmistopuolue (V) ja ympäristöpuolue (MP). Pakkaa on sotkenut isoksi kasvanut ruotsindemokraatit (SD), jota kukaan ei ole huolinut blokkiinsa. M jäi 2022 vaaleissa kolmanneksi – voiton vei S – mutta M:sta tuli pääministeripuolue toiseksi sijoittuneen SD:n ansiosta, mikä nosti sen hallituksen tukipuolueeksi. C ei hyväksynyt veljeilyä, vaan vaihtoi blokkileiriä eli vastakkainasettelun aika elää ja voi entistä paremmin Ruotsissakin.