Elämäni ensimmäinen ikäkriisi alkoi, kun olin 19-vuotias. Tuolloin tajusin, ettei pian ikäni ensimmäinen numero olisikaan ykkönen, vaan kakkonen.
Se synnytti mullistavan myrskyn pääni sisällä, joka ei ole vieläkään laantunut. Takaraivossa jyskyttää sähkölaskujen ja veroilmoitusten lisäksi ajatus siitä, että nyt pitäisi elää sitä kuuluisaa nuoruutta, ennen kuin se viistää ohi varkain.
Käsitykseni villistä ja vapaasta nuoruudesta perustuu lähinnä isäni kertomiin hulvattomiin tarinoihin 80- ja 90-luvuilta, jolloin todella osattiin elää hetkessä.
Mielikuvissani nuoruus oli tuolloin sitä, että joka paikassa soi diskomusiikki, tukat oli tupeerattu näyttävästi ja sometuksen sijaan pyörittiin kaupungilla, Kulmalla.