Avaan auton oven lähes viiden tunnin ajomatkan jälkeen ja astun ulos lämpimään alkukesän iltaan.
Auringonsäteet viipyilevät liki pilvettömällä taivaalla luoden hellää hehkua ympärilleen. Vehreä maalaismaisema on rauhoittunut hiljalleen alkavaa yötä varten.
Seesteisen idyllin rikkoo terävä ja painokas suomenpystykorvan haukku. Juoksen valonnopeudella (tai ainakin melkein) äänen lähdettä kohti.
Minun ja kippurahäntäisen kansalliskoiran välinen jälleennäkeminen on iloinen ja kaoottinen – niin kuin se on ollut aina ennenkin.