Kun puhutaan ilmastonmuutoksesta, huomio kiinnittyy usein talveen. Pohjoisen talvi on pitkä, ja elinkeinot ja elämäntavat täällä ovat sopeutuneet lumeen ja jäähän.
Nyt käynnissä on muutos ja uudenlaisen sopeutumisen aika. Kulunut talvi on tästä hyvä esimerkki. Rovaniemellä tuntui, ettei lumitalvi ala ollenkaan. Järvien ja jokien jäät muodostuivat myöhään ja pysyivät heikkoina. Talvimatkailusta elävälle kaupungille nämä ovat valtavia taloudellisia kysymyksiä.
Toisaalta pohjoisempana lunta oli paikoin yli oman tarpeen. Lisäksi vesisateiden ja suojasäiden myötä lumipeitteeseen syntyi useita jäisiä kerroksia. Pohjoisten paliskuntien poronhoitajat kertoivat betoninkovasta lumesta porojen laidunmailla.
Poikkeuksellisista jäisistä lumipeitteistä raportoivat myös Ilmatieteen laitoksen tutkijat ja kollegat Ruotsista. Muun muassa Abiskon kansallispuistossa lunta oli vähän, mutta sitäkin jäisempää.
Viimeisten viiden vuoden aikana on koettu monta vaikeaa talvea. Hankalia ne ovat olleet erityisesti poronhoidolle, kalastajille ja matkailuyrittäjille. Syksyn vaihtuminen talveksi kestää kauan, ja talven olot vaihtelevat.
Samoja kokemuksia kuullaan myös Pohjois-Amerikasta ja Grönlannista. Lunta tulee liikaa ja ”väärään aikaan”, talvella sataa rankasti vettä, lumi- ja jääpeitteiden kanssa on vaikea elää. Kun valtaosa pohjoisen elinkeinoista on luontoperustaisia, samassa veneessä ovat niin kalastaja ja poronhoitaja kuin vesi- tai tuulivoimantuottaja tai metsätalousyrittäjäkin.
Tänä keväänä toisaalta tuntui, ettei talvi lopu ollenkaan. Pohjois-Lapissa oli toukokuun alussa paksut hanget, ja Itä-Lappiin satoi kymmeniä senttejä lunta. Terassilla paleltiin, vaikka huhtikuussa oli ollut jo kesäkeli.
Pohjoisessa on toki totuttu siihen, että säät vaihtuvat äkisti, eikä talvitakkia kannata siirtää eteisestä varastoon. Nyt kun elämme nopean muutoksen aikaa, erilaisia heilahteluja tullaan todennäköisesti kokemaan entistä useammin.
Ilmastotutkijat maailmalla ovat alkaneet käyttää termin ”global warming” (ilmaston lämpeneminen) ohella termiä ”global weirding”, säiden outoontuminen. Lämpeneminen tuo mukanaan kaikenlaista uutta ja outoa.
Ilmastonmuutosta ei suinkaan ole peruutettu, vaikka kevät olisikin kylmä ja uutisotsikot täyttyisivät akuutimman tuntuisista kriiseistä. Arktiset jää- ja lumipeitteet hupenevat.
Lapissa esimerkiksi tuntureiden lumenviipymät sulavat entistä aiemmin ja lumenpysymät kutistuvat. Lumiolojen muutos johtaa muutoksiin kasvilajistossa ja vaikuttaa hyönteiskiusan ajoittumiseen, sienisatoon ja monella muulla tavalla, joista meillä ei vielä ole edes selkeää käsitystä.
Ilmastonmuutoksen tehokkaan hillinnän rinnalla tarvitaan sopeutumista, ja sopeutumisen osana tarvitaan parempaa pohjoisten sääolojen ja luonnon havainnointia.
Vaikka tutkimusmenetelmät paranevat koko ajan – on tekoälyä ja drooneja – tieto olosuhteiden muutoksesta on aina paikallista. Usein tutkija ei itse ole harvaan asutulla alueella havaintoa tekemässä. Paikallinen asukas tai perinteisen tiedon haltija on se asiantuntija, joka myös useimmiten tietää, mitä sopeutuminen käytännön tasolla tarvitsee ja vaatii. Siksi tiedon yhteistuotanto ja kansalaishavainnot ovat koko ajan tärkeämpiä.
Päätöksentekijöiden on myös syytä ottaa paikallinen tieto ja kokemus osaksi päätöksentekoa. Tässä prosessissa tarvitaan molemminpuolista luottamusta. Uskooko tutkija tai päätöksentekijä kuulemaansa? Ja jakaako paikallinen havaitsija tietoaan tutkijalle tai päätöksentekijälle – onko luottamusta tarpeeksi?