Hautausmaan kulmalla seisova ruumishuone on kylmä ja täynnä mustia hameenhelmoja. Ne hyörivät avonaisen arkun ympärillä.
Arkussa makaava vanhus näyttää yhtä aikaa tutulta ja vieraalta. Hän muistuttaa kovasti tuvan keinutuolissa istunutta haurasta mummua mutta on paljon kalpeampi. Joku mustahelmaisista pyyhkii vainajan kasvoilta kuivuneen verinoron pois. Toinen kaivaa käsilaukusta nenäliinan itselleen.
Olen viisivuotias ja katselen tätä kaikkea noin metrin korkeudelta. Minulla on ylläni isotädin ompelema tummansininen samettimekko, jonka päällä on kaunis pitsiessu. Rakastan uutta mekkoani, mutta ruumishuoneen kalseudessa mieleni valtaavat toisenlaiset tunteet.