Professori, diplomaatti G.J. Ramstedt on Mongolian Mikael Agricola, jonka väitetään vaikuttaneen alueen kielen uraauurtavien tutkimusten lisäksi jopa Mongolian tasavallan syntyyn vuonna 1911. Maasta tuli YK:n jäsen 1961.
Mongolia on suuri sisämaavaltio, joka on pinta-alaltaan lähes viisinkertainen Suomeen verrattuna. Asukkaita on vain 3 miljoonaa ja heistä puolet asuu Ulan Batorissa. Asukaskohtainen bruttokansantuote on noin kymmenesosa Suomen vastaavasta. Elinkeinorakenne on palvelu- ja teollisuusvoittoinen, maatalouden osuus on runsaat 10 prosenttia.
Mongolialaisten ”virallisen” ekologisen jalanjäljen kattamiseen tarvitaan globaalin vertailun mukaan 4,3 maapalloa. Viestinnän valhe on siinä, että jalanjälki ei ole asukkaiden, vaan kansainvälisten kaivosyhtiöiden aikaan saamaa.
Yhtä maailman suurimmista kupariesiintymistä, Oyu Tolgoin kenttää Gobin autiomaassa hallinnoi brittiläisaustralialainen Rio Tinto. Alueen 150 000 asukasta yrittävät yhä elää karjanhoidolla, mutta veden puute ja vesien pilaantuminen ovat romahduttamassa elinkeinon ja elämisen edellytykset. Alueella oli kymmenen vuotta sitten karjaa neljä miljoonaa päätä, eniten lampaita ja vuohia, mutta myös kameleita, hevosia ja nautakarjaa. Nyt tilanne ei ole hallinnassa, eikä tarkkoja lukuja ole saatavilla.
Mongolian valtio omistaa osan kaivosten osakkeista, mutta se ei juuri näy ihmisten hyvinvoinnissa. Dungovin maakunnan kuvernöörin mukaan paikallisilla viranomaisilla ei ole keinoja suitsia kaivostoimintaa, koska luvat myönnetään pääkaupungissa. Mongolia on kansainvälisen luokituksen perusteella putoamassa luokkaan ”erittäin korruptoitunut”.
Mongolian lainsäädäntö ja valvontakoneisto eivät ole ajan tasalla. Luvitusehdot ovat menneisyydestä, eikä pidäkkeitä ole. Kaivostoiminnan tuottamia voittoja ei ole suunnattu kotimaan kehittämiseen.
Kaivokset käyttävät toimintaansa vettä niin paljon kuin katsovat tarvitsevansa. Määrä ylittää jo kaiken muun vedenkulutuksen koko maassa. Suljetusta vesikierrosta ei ole ymmärrystä. Entiset kaivosalueet jätetään tilaan, missä sattuvat suljettaessa olemaan.
Paikallisilla ei ole sananvaltaa maankäyttöasioissa, vaikka kuulemisia suoritetaan toistuvasti. Ovatpa nomadit alkuperäiskansalaisia tai eivät, jäävät he jalkoihin niin Indonesiassa, Kanadassa, Perussa kuin Mongoliassakin.
Suurille kansainvälisille kaivosyrityksille Mongolia on satojen miljardien dollarien kiireellisten investointien kohde. Kupari, hiili, volframi, molybdeeni ja kulta ovat haluttuja raaka-aineita. Mongolia on varhaisessa kehitysvaiheessa oleva demokratia. Tätä tilannetta ja yhteiskunnan hauraita rakenteita käytetään häikäilemättä hyväksi.
Suomella on mahdollisuus osoittaa kohtuullisuutta vahvistaessamme yhteistyötä koulutuksen, terveysteknologian, metsätalouden ja elintarviketieteiden alueilla. Mongolian University of Science and Technology on tietoinen yhteistyömahdollisuuksistamme.
Gobin autiomaa ja Suomen Lappi tai Kuusamo ovat samanlaisten tilanteiden keskellä. Muut kertovat, mikä paikallisille on hyväksi. Ottaako Suomi oppia Mongoliasta siinä, miten asukkaiden mielipiteet huomioidaan, miten tuottojen valuminen maasta voidaan estää, miten vedet suojellaan pilaantumiselta ja miten kaivostoiminnan varoja rahastoidaan riittävästi, jotta kaikissa tilanteissa alueet tulevat kunnostetuiksi toiminnan päättyessä? Vai pystymmekö parempaan?
Suomi ei osaa huolehtia eduistaan kaivostoiminnassa, vaan alan verotus on pohjalukemissa. 2024 alkaen vero on 0,6 prosenttia mineraalin sisältämän metallin, esimerkiksi koboltin ja kuparin arvosta. Australiassa, Norjassa, Kanadassa ja Mongoliassa verotus on moninkertaista, mutta vertailulaskelmien tekemien on haasteellista.
Kaivostoiminnan hyväksymiseen Suomessa kannustetaankin ensisijaisesti lupaavilla, määräaikaisilla työpaikkanäkymillä ja sillä, että tästä eteenpäin suljettavien kaivosten alueet kunnostetaan ja vedet säilyvät puhtaina. Toivottavasti aika ei pääse näyttämään muuta.
Kenenkään ei tarvitse todistella Pohjois-Suomen asukkaille luonnon säilyttämisen tärkeyttä. Kitka ja Oulanka Kuusamossa, Tenojoki Utsjoella, Ounasjoki Kittilässä tai Näätämöjoki Inarissa riittävät perusteiksi sille, miksi puhtaat vedet ovat alueen elämän edellytys jatkossakin. Päättääkö asian kansa vai yhtiö?