Tuurailin aikoinaan joulupukkia lähes 20 vuotta Rovaniemellä ja sen lähialueen kodeissa. Touhu oli mielenkiintoista ja vaihtelevaakin. Kaukaisimmat kodit olivat Vika- ja Perunkajärvellä. Kaikki kodit jäivät mieleeni lämpiminä ja turvallisina vierailupaikkoina.
Mieleeni on jäänyt yksi koti, jossa eräällä lahjan saaneella lapsella pääsi vahva tunteenpurkaus. Pukki ei enää muista, mihin suuntaan hän ajeli reippaat 10 kilometriä, kun saapui ihanan hirsikotitalon pihaan, astui eteiseen lahjoineen ja koputti pirtin oveen.
Ovi avattiin ja joku vanhemmista lapsista toivotti pukin tervetulleeksi. Astuin sisään ja toivotin kaikille hyvää joulua. Asetuin oven suuhun seisomaan. Joulukuusen juurella, pirtin vastakkaisella seinustalla seisoi pikku Liisa. Hän katsoi vihaisesti pukkia, otti hirmuisen vauhdin pirtin poikki pukin eteen, potkaisi pukkia nilkkaan ja sanoi: ”siinä sulle viime joulusta”.
Kului pieni hetki ja kohta Liisa istui pukin sylissä, silitti hänen partaansa ja hokemalla hoki: ”Antaahan pukki minulle anteeksi?” Pukilla oli helppo sanoa, että sattuuhan sitä. Ennen pukin lähtöä ehti Liisa vielä kuuluvasti kysyä: ”Eihän pukki varmasti ole minulle vihainen?” Pukilla oli siihen helppo vastaus, jonka varmaan arvannettekin.
Olen miettinyt, että pitääkö anteeksipyyntö ja sen vaikutus vielä erikseen vahvistaa ja miten. Pikku Liisa ei päässyt pukin pään sisään, sillä hän ei tiennyt, että joulupukki on kaikkien lasten kaveri eli ystävä.
Mietin, että onko eduskunta lasten päiväkodin kaltainen leikkipaikka, jossa edustajat yrittävät päästä toistuvasti toisten pään sisään ja kun eivät pääse, se harmittaa. Hyvällä palkalla leikitään isoa ja viisasta ihmistä. Muistelen kaiholla entistä meininkiä Suomen arvostetuimmassa huoneessa.