Viimeisten 15 vuoden aikana eduskuntaan valittujen kansanedustajien päätäntävalta ja sen myötä budjettivarojen jako on keskittynyt suurimpiin kaupunkeihin. Pienemmät maaseudun alueen ovat jääneet mopin asemaan.
Väestön keskittyminen suurimpiin kaupunkeihin tuo myös suuria ongelmia, jotka näkyvät yhteiskunnassa lisääntyviä kustannuksina ja häiriöinä monella tasolla. Tärkeimmät osa-alueet ovat terveydenhoito, koulutus ja vanhusten hyvinvointi.
Voi vain ihmetellä, miten voitiin näin lyhyessä ajassa saada toimiva sote-palveluverkosto näin sekaisin ja luotua tilalle autoritaarinen, valtava himmelihallinto. Johtajia on kuin vilkkilässä kissoja ja palkkiot päätä huimaavat. Ovatko sellaiset palkkiot kenellekään tässä laajuudessa tarpeellisia ja voiko valtaa pitävä olla todella sen arvoinen?
Ihminen tarvitsee tarpeellista hoitoa ja hänen on päästävä myös nopeasti sitä saamaan. Ei voi olla oikein, että asiaa pompotellaan ja siirretään aina vain kauemmaksi ja aiheutetaan lisäkärsimystä.
Ei hätää, onhan meillä digiaika ja valtava hallintojärjestelmä. On verkkoa ja monenlaista ajanvieteherkkua sekä yhteiskunnan luomaa seurantatietoverkkoa. Oletko saanut siitä tänään siivun vai onko kaikki mennyt hukkaverkkoon?
Valvontaa on monenlaista, omaa, silputtua ja tallennettua, muttei mitään, mikä vie meidät elämän tähtiin. Hoppu on, mutta onko se kaiken loppu?
Kysyikö sinulta kukaan, mikä sinulla on? Ei, sillä siihen ei aika riitä. Kuka siitä suorittaa arvioinnin? Suomen hallitus, hyvinvointialueet vai EU? Toivotaan, ettei vain hautausurakoitsija. Toimintaa täytyy kehittää, mutta mihin suuntaan ja kenen ehdoilla, ihmisten vai järjestelmän?
Mihin suuntaan yhteiskuntaa täytyy kehittää ja miten, jotta yhteiskuntarauha ei rikkoudu ja eriarvoisuus vain lisäänny? Tähän on olemassa aina eri päättäjätahojen suunnitelmia sekä asiantuntijoiden lausuntoja, raportteja ja monenlaisia mielipiteitä, muttei todellisia ratkaisuja. Olemmeko me kansalaiset vain järjestelmän luomia numeroita ja taulukoita?