Oletteko pistäneet joskus tavaraa tietopaikkaan, eli jemmaan, josta se löytyy varmasti? Niin minäkin olen. Sinnehän ne katoavat. Ei niitä löydä enää mistään, ikinä. Nykyihminen yksinkertaisesti hukkuu tavaroihinsa, sillä olemme aikojen saatossa kehittyneet armottomiksi hamstraajiksi. Miksi? Sitä olen miettinyt joulun välipäivät kuumeisesti.
Kaikkea vanhaa ei voi säästää, niin se vain on. En tarvitse kahtasataa kuulakärkikynää. En paperilappuja ja lehtileikkeitä, joita olen sullonut kaappiini jo vuosikausia. Ja mistä ne pieneksi käyneet vaatteetkin ovat kertyneet? Kun maailma tällä tavalla muuttuu, ihmisen pitäisi pystyä kypsymään siinä sivussa. Tuntuu vaikealta. Ennemmin tai myöhemmin tavaroista on kuitenkin luovuttava. Se on fakta. Puupalttoossa ei liene taskuja. Olisi oikeastaan hyvä ryhtyä jo sortteeraamaan niitä, tulee yhtäkkiä mieleeni, mutta kuka sitä talvella viitsii alkaa peheltämään paikkoja. Kesällä sitten, ajattelen joka vuosi, kun on lämpöä ja valoa.
Sen kerran kun olen vieraillut keskieurooppalaisten ihmisten asunnoissa, käy nopeasti selväksi, että heillä on tavaraa moninkertaisesti vähemmän kuin meikäläisillä. On karua ajatella, että liialliseen kulutukseen perustuva elämäntapamme aiheuttaa suurta vahinkoa maapallolle ja sen väestölle. Etenkin muille kuin itsellemme. Jos kaikki ihmiset kuluttaisivat luonnonvaroja kuten suomalaiset, koko pallo olisi losahtanut jo aikoja sitten.
Maallistuneen nykyihmisen elämä on mennyt kipuiluksi paitsi itsensä myös huushollinsa kanssa. Suomalaiset ovat alkaneet takertua kaiken maailman Odineihin, maahisiin ja energiakiviin kuin hukkuva köyteen. Naurattaisi jos ei itkettäisi. Olen nimittäin valinnut omankin guruni. Kon Mari, tuo suuri itämaan tietäjä, tahtoo nyt auttaa minua. Teen hänestä samalla uuden vuoden lupaukseni. Hänellä on yksinkertainen kysymys jokaiselle tavaralle: tuottaako tämä minulle iloa? Jos ei, se joutaa pois. Viesti uppoaa hamstraajaan kuin kuuma veitsi voihin.
Nyt kun lapseni ovat jo teini-ikäisiä, tavarakaaos perheessämme on rauhoittunut. Teinit tarvitsevat paljon tilaa mutta vähän tavaraa. Minulla olisi esimerkiksi autotallissa laatikkokaupalla leluja, viisikymmentä vuotta vanhoja. Eivät he muka tarvitse niitäkään. Yritin sortteerata niitä kerran, meni tunteisiin. Tuottaako tämä ikivanha pikkuauto minulle oikeasti iloa? Tuottaa! Siellä ne odottavat jotakuta, enkä luovu niistä milloinkaan.