Tunteitten merkitystä sodassa ei voi väheksyä. Johtajien tunteet ratkaisevat paljon, toisinaan enemmän kuin kylmä harkinta.
Entä sotilaat? Auttaako viha taistelussa vai onko se haittatekijä ja tuhoava sotijalle? Myös kotirintaman tunteet painavat oman leimansa niin rintamalle kuin johtajien päätöksiin.
Karismaattinen johtaja voi saada kansoja mukaansa, kuten olemme nähneet viimeisen kahden vuoden aikana – puhumattakaan toisen maailmansodan ajoista. Kansalaiset maksavat laskun, joka on usein hyvin katkera ja ulottuu vuosikymmenienkin päähän. Nythän se oli jo ehtinyt unohtua eurooppalaisilta.
Viime tapahtumien valossa voi olla paikallaan tuoda esiin myös ankean realistinen näkökulma, jota ei aikaisemmin ole hyväksytty sinänsä ymmärrettävien tunteitten ollessa vallalla.
Arvovaltaisesta taholta on lopulta esitetty Ukrainan sodan syyt ilman sarvia ja hampaita. Venäjä vastusti Ukrainan liittymistä Natoon ja EU:iin ja toi myös esiin sen, että se estää sen vaikka väkivalloin. Ja näin tapahtui. Tuho on korjaamaton sekä Ukrainalle että ympäristökriisissä kipuilevalle maapallolle.
Ukrainan taistelun jatkuva vertaaminen Suomen talvisotaan on outoa ja halveksivaakin sotasukupolveamme kohtaan. He taistelivat sohloilla kivääreillä ja polttopulloilla, Ukrainaan sen sijaan on syydetty miljarditolkulla moderneja aseita. Suomen kansa oli yksimielinen ja rehti, Ukrainassa on paljon venäläisiä ja maan korruptio on maailman suurimpia.
Olisiko kaikesta digitalisaatiosta ja matkustusmahdollisuuksista huolimatta vielä huomioitava presidentti Paasikiven lausahdus "maantieteelle emme voi mitään"?
Osoittautuvatko pienet kansat suurempien pelinappuloiksi kuten maailmansotien aikana? Vaatisiko se diplomaattista nöyryyttä ehkä enemmän kuin tunteenomaista uhoa?