Kun kauraleipä oli nälkäaikoina syöty, oli turvauduttava pettuun, jäkäläleipään ja jopa koivunparkkiinkin. Yltäkylläisyydessä eläneille ei liene tuttua sekään, että oravan lihaa, pettuleipää ja muita viljan korvikkeita syötiin vielä jatkosodan aikana Peräpohjolassa ja muuallakin.
Ensimmäisen maailmansodan aikana tuotiin Venäjältä säännöllisesti viljaa, josta riitti syötävää. Sen sijaan Venäjää vastaan tapelleessa Saksassa nähtiin nälkää jo 1915. Maan ”vakioherkku” oli lanttu. Saksassa käynyt myöhempi ruotsalainen ministeri Erik Palmstíerna jopa väitti, että saksalaiset söivät Hollannissa purkitettua kissanlihaa proteinin tarpeen tyydyttämiseksi. Mahdollisesti sitä syötettiin myös Lockstedtin leirillä sotataitoja oppimassa olleille suomalaisille?
Kun Venäjällä puhkesi marraskuussa 1917 bolševikkivallankumous, viljantuonti Suomeen loppui. Se oli kohtalokasta, sillä Suomen hyvä eintarviketilanne oli perustunut Venäjältä tuotuun viljaan. Vuodesta 1918 tuli paha nälkävuosi. Tilannetta pahensivat vielä järjettömät yritykset valmistaa jäkälästä jauhoja. Muutamia nälkäkuolemiakin tapahtui.
Lapista pakeni väkeä Venäjälle ja Ruotsiin. Kun keskenkasvuisia lapsia, vanhoja ukkoja ja akkoja saapui talvella 1918 Kittilästä ja Kolarista Ruotsiin, kaikista tehtiin turvallisuussyistä suuret henkilötietolomakkeet, jotka varustettiin asianosaisten valokuvilla. Näitä dokumentteja on Härnösandin maakunta-arkistossa, jossa niitä voi käydä tutkimassa ja ottaa niistä jäljenteitä.
Koska hirvet, jänikset ja metsälinnut oli syöty loppuun, nälkä pakotti nälkäisiä ampumaan poroja, mistä he joutuivat käräjille. Myös oravat tulivat ruokalistalle. Samuli Paulaharjun mukaan oravapihvi pettupedillä oli kainuulainen herkku. Raavas mies söi sellaisia kahdeksan ateriallaan.
Myös oravanlihakeitto oli tuttu. Sitä ja oravapihvejä syötiin Peräpohjolassa myös toisen maailmansodan aikana. Vakavaraisen talon aitassa oli pärekori, jossa pidettiin suolattuja oravia. Koska evakkoja oli melkein joka talossa, lihan tarve oli lisääntynyt.
Sukulaismiehen mukaan maistuva oravanliha ei ollut pahanmakuinen. Se muistutti kananlihaa, mutta maistui hiukan pihkalle. Pettupedillä oleva oravapihvi, jonka väliin laittettaisiin pekonisiivu, saattaisi hyvinkin maistua nykyihmiselle.
Petun käyttäminen on ikivanha keino jatkaa loppuneita jauhoja. Kainuussa pettua laitettiin ripaus jauhoihin hyvinäkin aikoina. Pettu tunnetaan myös itärajan takana. Metsänhallitus käski 1917 myydä kuorittuja nuoria mäntyjä ns. pettupuina edulliseen hintaan. Hoitoalueet ohjeistivat metsänvartijoitaan ja -työnjohtajiaan valvomaan, että kruununmetsätorpparit käyttäisivät petunottamisen jälkeen puut muihin tarkoituksiin.
Itse petun kuorinnassa poikasena mukana ollut Viantien pysäkinhoitajan poika Armas Ojala muisteli: ”Puut kuorittiin siten että noin 30–40 cm välein tehtiin puukolla viillos puun ympäri poikkisuuntaan ja pituussuuntaan toinen viillos josta irrottaminen suoritettiin puusta tehdyllä ’lusalla’ ympäri puun. Näin saadut parkkilevyt asetettiin puunrungolle jossa voitiin esim. puukon avulla poistaa ruskea parkki mahdollisimman tarkkaan ja jäljelle jäänyt vaalea männyn kuori asetettiin aurinkoon kuivumaan.”
Yltäkylläisyyteen tottuneiden nykyihmisten olisi syytä tietää, että pettu ja oravanliha olivat laajasti tunnettuja hätäajan ruokia. Varmasti niitä käytettiin 1490-luvun suurina kuolonvuosina ja 1860-luvun nälkävuosina ja tietenkin myös sotavuosina, jolloin normaali maatalous kärsi jo siitä, että miehet olivat sodassa.