Suomen väestö ikääntyy kovaa vauhtia ja vanhusten hyvinvointitarpeet lisääntyvät. Vanhuspoliittista tilannetta seuratessa voi todeta, että olemme pahasti eksyksissä. Harharetkeilystä hauraat vanhukset joutumaan maksamaan kovaa hintaa. Poliitikot syyttelevät tapahtuneesta toisiaan, vaikka poliittiset ryhmät laajasti ovat olleet tekemässä jo vuosia vanhuspoliittisia ratkaisuja, joiden tylyjä tuloksia voimme nähdä.
Valittu linja, jossa vanhustenhuollon palveluja kevennetään kovalla kädellä, johtaa lisääntyviin hyvinvointivajeisiin eli yhä useampi vanhus ei saa riittävää hoitoa ja tulee olemaan käytännössä heitteillä.
Valittua alasajolinjaa perustellaan toistuvasti välttämättömyysretoriikalla. Merkittävä syy karmealle kehitykselle löytyy yhteiskuntapoliittisen eetoksen luonteesta, jossa yksiulotteinen kustannuksiin keskittyvä talousajattelu jyrää tylysti muut ulottuvuudet alleen. Sosiaalinen kestävyys ei näytä olevan muodikasta.
Vanhustenhuoltoon kohdistuvia kurjistamispäätöksiä tekevien olisi perusteltua kertoa rehellisesti, että kyse on yksinkertaisesti palvelujen huonontamisesta. Hyvinvointivaltion rapauttaminen tulee kalliiksi sekä inhimillisesti että taloudellisesti. Oletettavasti yhä useampi pelkää vanheta maassamme.
Sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävämmän tulevaisuuden rakentamiseksi tarvittaisiin selkeää siirtymää yksiulotteisesta talousajattelusta kohti hyvinvointitaloudellista ajattelua. Sen lisääminen näkyisi vanhustenhuollossa aidosti tarvelähtöisen laadullisen ja määrällisen kehittämisen lisääntymisenä, joka mahdollistaisi vanhuksille parempaa elämänlaatua.
Tämäkin on mahdollista, sillä kyse on siitä mitä halutaan ja mitä ei. Vanhusten hyvinvointi ei ole kuluerä, mutta sen puute on.
Ajassamme kestävyysvajetta suurempi ongelma on sivistysvaje. Sivistystyölle on valtava tarve.