Suomen metsien ala-arvoista tilaa ryhdyttiin kohentamaan intensiivisesti 1950-luvulla. Laadittiin metsänhoito- ja metsänparannusohjelmia ja turmiolliset harsintahakkuut – parhaiden puiden jatkuva poiminta eli ’jatkuva kasvatus’ – kiellettiin.

Jo tuolloin jotkut tahot vastustivat ohjelmia väittäen puuston määrän ja kasvun kehitysarvioita epärealistisiksi. Heidän suureksi harmiksi ennusteet jopa ylittyivät, jolloin tahot alkoivat vaatia metsänsuojelun lisäämistä.