Vierhaita kävi, vaikka eivät ne aivan vierhaita olhet, hyviä tuttuja ja perhhenjäseniä, semmosia, joita ei aivan joka viikko näe. Juna toi Keravalta, autoila tulivat Kemin, Oulun ja Rovaniemen suunnalta.
Vasiten olivat syksyn kynnykselä lähtenhet liikkhele. Oulhun menijät olivat kessää lopettelemasa ja näköpiirisä heilä olivat aivan lämpimät maisemat talveksi. Mukava, lämmin kesä takana ja mukava, lämmin talvi eteläsä eesä.
Rovaniemeltä tuli poika ja tyär poikien kans ja toi tekemänsä komian kakun.
Olin viikon mithan valmistautunu, paistanu ison kalan, tehny kinkku- ja tomaattipiirakat ja keittäny keiton, kaksiki. Niisä oli Louen mettisä juoshen hirven lihhaa ja Sieppijärvelä kasvanheita pottuja. Teinpä vielä kasvispaistoksen, palottelin siihen porkkanoita, naurista, löökiä ja pääle vielä puolitin pikkutomaatteja, vähän suolaa, soijakastiketta ja sitten valkosipulia pienenneltyinä ja rypsiöljyä pääle. Kyllä paistettuna maistu ison kalan kans!
Ko ensimäiset vierhat olivat syönhet, tulivat seuraavat. Olin ajatellu niin, että olis oma vara, vierhan vara ja jäämisen vara, ja niin se totteutuki.
Aika vierähti, muistelthin vanhoja ja ei niin vanhoja asioita. Yhtheisiä juttuja oli.
Oli käyty koulua yhesä ja kesälä liikuttu samoisa maisemisa ja urheilua harrastettu. Se oli ollu aikaa, jollon maala ei muita harrastusmahollisuuksia ollukhan. Mukavaa kuitenki oli, neliska, lentopallo, sulkapallo, korkeus- ja pittuushyppy ja kuulantyöntö ja juoksu oli tietenki pakollinen.
Kaikki oli harrastusta, ei ollu valmennusta eikä mithän erityistä hariotusohielmaa. Tehthin vain kaikkia, mikä huvitti ja osallistuthin kilpaikhuin. Joskus menestythinki. Sointu oli tuonu meile kiekon, ja me Eevan kans heittelimä sitä ja kilpailimaki. Sulkapallo oli semmonen laji, että vanhemat jo vähän toppuuttelivat, ko pellaaminen vain jatku ja jatku, että olis aika jo alkaa muihinki homhin.
Maunon ja Eevan kans muistelima sitä, kuinka me yhesä kuljima koulua, lumettomana aikana pyörälä ja lumen aikana suksila. Semmonenki aika oli, että me koulhun hihtäisä veimä kuki vuorolhan maitokelkkaa maitolavale. Meiltä oli tietä pitkin sinne kolme ja puoli kilometriä, mutta meilä oli oikolatu, talvitie, mettän poikki.
Koulusta tullesa sitten toima tyhiät pänikät kothin. Isä oli vanhoista suksista tehny vasituisen maitokelkan, jota saatto hihtäisä vettää ja siihen saatto situa pari pänikkää, kolmikymppisen yksin ja toisela kerrala sitten kaksikymppinen ja viientoista litran pänikkä. Raskashan se lasti kymmenen vuen molemin puolin olevile oli, mutta lumelahan se luisti.
Se oli sen ajan lapsityövoiman käyttyä, kuki teki minkä pysty.
Oli uuempiaki asioita. Laulu oli monelaki ollu elämäsä matkasa, Einola karaoken muovosa, ja saima kuulla aivan mukavia nauhotuksia Einon laulamana. Eeva taas laulo, ko on enämpiki laulua opiskellu ja pitäny pianistin kans konserttejaki. Ja sitten laulethin aivan yhesäki. Joku on sanonu, että laulu mielet nuorentaa, ja taisipa se niin tehäkki. Tosi mukavaa oli. Päätethin, että pittää ottaa joskus uusiksi.
Päivätyönsä porukka oli tehny elämän eri aloila. Me Eevan kans kouluelämäsä, Eeva äidinkielen ja draamaopettajana, mulla taas on kuvataide alana. Mauno oli tienannu leipänsä maantielä, kuliettanu puutavaraa ja lopulta ihmisiä linia-autonkuliettajana.
Eino oli konealan ekspertti ja Elli saihanhoion. Kyllikilä alana oli sosiaali- ja terffeysala ja harrastuksena lausunta ja näytteleminen. Esalla oli kokemusta yhteiskunnan järiestyksen piosta ja yritystoiminnasta. Monenlaiset näköalat ja kokemukset vierähtivät ohi ihmisten mukana, ja erilaiset harrastukset.
Olthin yhesä, puhuthin, laulethin ja komminikoithin sanattomasti. Välilä joku soitti puhelimelaki.
Syksyn alun iltapäivä vierähti mukavasti. Vierhat lähtivät kuki aikanhan. -" Kiitoksia käynnistä!" -
Vilkutelthin jäähyväisiksi, ja ilta alkoki jo kohta hämärtyä.