"Kiusaamispuhe kaipaa ravistelua" (LK 23.9.) oli ajatuksia herättävää luettavaa. Anne-Mari Väisäsen mukaan koulukiusaamista ei saada kitkettyä keskittymällä yksittäisiin kiusaajiin. Sen sijaan pitäisi pohtia, miksi toisten kaltoinkohtelusta on tullut arkipäivää. Olen samaa mieltä.
Olen työssäni hoitanut sekä kiusattuja että kiusaajia. Olen tehnyt yhteistyötä vanhempien kanssa ja istunut koulujen oppilashuoltotyöryhmissä. Tuloksia on vaikea arvioida, sillä kiusaaminen usein muuttuu vain piilotetummaksi. Eikä poikkeus ole, että usein yhteisön ongelmaa väännetään yksilön ongelmaksi.
Yksittäiseen tilanteeseen puuttuminen on usein vain tulipalon sammuttamista, aina syttyy uusia. Tunnistan kaikki pahoinvoinnista johtuvat seikat.
Terveellä, hyvinvoivalla ihmisellä ei ole tarvetta kiusata ketään. Tässä yhteiskunnassa empatiakyky on vähentynyt. Se ei napsahda ihmiseen yhtäkkiä nappia painamalla. Se kehittyy jo pienenä. Kun lapselle sanotaan, että älä kisko kissaa hännästä, siihen sattuu tai älä kivitä sorsapoikasia, niihin käy kipeää.
Yhteiskunta on heteronormatiivinen edelleen, ja se on muutenkin normatiivinen. Kaikkea normatiivisuudesta poikkeavaa on vaikea hyväksyä, mikä voi juontaa kaukaa. Olisi kaunista ajatella, että yhteiskunta muuttuu koko ajan paremmaksi. Valitettavasti näyttää siltä, että käy päinvastoin. Kaltoinkohtelusta on tullut arkipäivää.
Kiusaamistilanteissa on aina hiljainen joukko, joka sallii ja mahdollistaa kiusaamisen. Se ei saa suutaan auki ja näytä, että kaveria ei kiusata. Näin on laajemminkin.
Isoa ratasta ei voi kääntää yksin, mutta muutoksen voi alkaa itsestä. Yhteiskunta ei ole erillinen yksikkönsä, se on me. Lapset ja nuoret ovat osa sitä. He näkevät ja imevät kaiken, mitä ympärillä tapahtuu. Malli ja vastuu ovat aina aikuisilla.
Vähintä, mitä voi toivoa on, että jokainen saa elää rauhassa juuri sellaisena kuin on. Kenelläkään ei ole oikeutta vaikeuttaa toisen kulkua. Kiusaamisen ja kaltoinkohtelun kitkeminen on valtava haaste. Mitään ei saada aikaan, jos ei yritetä. Pelkkä keskustelun ylläpitäminen ei auta, tarvitaan konkreettisia tekoja.
Vaikka olen suhtautunut ristiriitaisesti kiusaamisvapaisiin vyöhykkeisiin ja vastaaviin, arvostan sitä, että he ainakin yrittävät. Asenteiden muokkaaminen ja muuttaminen eivät ole helppoa.
Kiusaamista ei pidä tarkastella vain yksilötasolla, ongelma on monimutkaisempi ja laajempi. Miten suitsia raaistunutta yhteiskuntaa ja empatiakyvyttömiä ihmisiä? Miksi maailma on muuttunut tällaiseksi? Hoitajana tekee mieli todeta, että tulee hoitaa syitä, ei ainoastaan seurauksia.