Vastaan kysymykseen kokemusasiantuntijana käyttäen esimerkkinä osaomistamaani Keuruuprint Oy:tä. Sen kehityskaari kesti vuodesta 1990 vuoteen 2000.
Tuttavani Seppo huomasi paririvisen lehti-ilmoituksen "Kirjapaino myytävänä Keuruulla". Tartuin puhelimeen ja soitin myyjälle. Parin päivän päästä olimme allekirjoittaneet kauppakirjan.
Paikalliset yksityis- ja yritysasiakkaat hoidettiin, muutoin markkina-alueeksi otimme koko maan painottaen teollisuutta. Mielessä välkkyi ulkomaankauppa. Ajattelimme, että miksi mennä kilpailluille, vähäkatteisille Ruotsin ja Norjan markkinoille, suunnataan katse Venäjälle.
Elettiin Jeltsinin aikaa. Maa oli siirtymässä suunnitelmataloudesta markkinatalouteen. Kun vuoden verran olimme Pietarissa opetelleet maan markkinoiden tavoille, kiinnostus heräsi perustaa myyntikonttori myös Moskovaan. Yllättävänkin nopeasti saimme asiakkaiksi Kremlin, öljy-yhtiö Yocosin, lentoyhtiö Aeroflotin ja yksityissektorilta armenialaisen brandytehdas Araratin.
Moskovassa vähänkään isommat laskut jaettiin aina osiin, sillä osasimme odottaa, että viimeistä erää oli turha perään huudella. Jos huutelit, paikalle ilmestyi iso mies todeten painokkaasti: "Gasbadin Elonheimo, ei ole paikkaa maan päällä mistä emme teitä löytäisi."
Miksi hyvin käynnistynyt idänvienti tyssäsi? Kun aamulla matkustin Pietariin, ruplan kurssi oli euroon nähden käytännössä sama. Päivän mittaan ruplasta suli vajaa 20 prosenttia. Tuotteistamme tuli venäläisasiakkaille liian kalliita, ja kurssieron vuoksi menetimme hintakilpailukyvyn.
Venäjän kokemuksista karaistuneena kaupankäynti kotimaassa vaikutti "rallattelulta". Sitten radiosta alkoi kuulua konkurssiuutisia ja samalla tavalla pankit kohtelivat pian meitäkin. Esittivät suoraan, että hakeutuisimme konkurssiin.
Pankin toimet valkenivat jälkikäteen. Suomen oli saatava pankkien taseet EU-kelpoisiksi, kahdeksan prosentin vakavaraisuusvaatimuksen täyttäviksi. Toimi edellytti meidän ja noin 65 000 muun pienyrityksen kaatamista.
Vielä katkerampaa oli jälkikäteen kuulla, että valtio oli myynyt perinnän norjalaisbulvaanille vain viidellä prosentilla velkojemme arvosta. Jokainen meistä yrittäjistä olisi maksanut veloistaan tuon, jos mahdollisuus olisi meille kerrottu, sillä vaativathan pankit aina takauksiin myös yrittäjältä henkilökohtaisen nimivakuuden.
EU-kelpoisuuteen ei siis riittänyt yhteensä yli 40 prosenttiin kohonneet – markan kelluntavaihe mukaan lukien – devalvaatiot, vaan innovatiivisimmat, työpaikkoja eniten luovat pienyritykset piti kaataa, ja vieläpä valtion taholta.