Jo pienenä poikana opetetaan, että pojat eivät tunteitaan näytä eivätkä varsinkaan itke. Entä jos itkee? Silloin ollaan heikkoja. Aina on pitänyt “kestää kuin mies.” Sellaisten olettamusten täytyy loppua.
Aikuiset eivät tiedä, kuinka paha olo monella pojalla on. Ei pojan positiivinen olemus ehkä olekaan totta. Ehkä siksi poikasi saa Wilmassa huonoja merkintöjä, koska hän yrittää kaikin tavoin saada huomiota.
Usein pojat kertovat, että heitä “vituttaa”, mutta kuinka usein näin on oikeasti? Pojat eivät ehkä ole oppineet puhumaan tunteistaan, joten he laittavat kaikki “negatiiviset” tunteet “vitutuksen” piikkiin. Pojista tuntuu kuin he olisivat yksin ongelmiensa kanssa.
Suomi on hyvinvointivaltio, joten miksi emme elä sen mukaan? Netti on täynnä kirjoituksia siitä, kuinka nuorten ja aikuisten mielenterveys on tärkeä aihe ja siitä pitäisi puhua. Joka kerta kun mielenterveys tulee aiheeksi, puhutaan pelkkää soopaa.
Ikinä ei puhuta siitä, että miehet tekevät 80 prosenttia itsemurhista, eikä siitä, etteivät miehet uskalla hakea apua. Puhutaan siitä, miten niin moni uskaltaa hakea apua. Kuinka moni apua hankkineista on ollut miehiä? Veikkaan, ettei kovin moni.
Kaikkialla on näkökulma, jossa mies on vahva, mutta ei se aina ole näin. Monien tyttöjen ja poikien välinen ero mielenterveysongelmissa ei ole suuri, mutta yleisesti pojat ovat tottuneet sietämään pahaa oloa paremmin, koska eivät ole uskaltaneet ilmaista tunteitaan.
Syitä siihen, ettei uskalleta hakea apua, ovat esimerkiksi tietämättömyys palveluista, miehisyyden kyseenalaistaminen ja usein voimavarojen puute. Poikien olisi helpompi hakea apua, jos murrettaisiin “äijäkulttuuri”. Silloin kenelläkään ei olisi pelkoa naurunalaiseksi joutumisesta.
Eiköhän siis aleta tuumasta toimeen ja kuunnellaan, mitä pojilla on sanottavana ennen kuin on myöhäistä!