Suomen hallitus julkaisi kesällä luonnoksen vanhojen metsien kansallisista kriteereistä. Siinä intensiivisen metsänhoidon toimenpiteiksi laskettiin esimerkiksi metsän rakenteeseen vaikuttava ojitus, maanmuokkaus, lannoitus ja metsänhoidollinen kulotus. Kriteerit keräsivät heti tuoreeltaan runsaasti kritiikkiä.
Luonnoksessa alkuperäisellä puustolla on vähemmän merkitystä kuin muilla tekijöillä. Esitys ei huomioi lainkaan, että 1986 mennessä kaivettujen ojakilometrien yhteispituus oli lähes 1 400 000 kilometriä, joka on noin 35 kertaa maapallon ympäri. Eikä myöskään 1960- ja 1970-luvuilla toteutettuja laajoja lannoituksia, joita tehtiin myös ilmasta käsin.
Ojittamattomuus ja lannoittamattomuus uhkaavat viedä pohjan koko tulevalta lainsäädännöltä. Samaa pohti myös Suomen ympäristökeskus lausunnossaan, jossa se totesi valtioneuvoston pyrkineen pitämään valtion metsät maapohjineen tarkoituksellisesti raskaan maankäytön piirissä luomalla huomattavan vaativat kriteerit.
Jotain kertoo sekin, että vanhalta metsältä vaaditun lahopuun määrä ei täyty edes kaikissa kansallispuistoissamme. Vanhojen metsien määritelmään liittyviä tarkentavia selvityksiä tulisi muuttaa, jotta ne huomioisivat paremmin paitsi kasvillisuusvyöhykkeiden alueelliset erot myös maankäytön historian, joka poikkeaa Lapissa selvästi muusta Suomesta.
Koneen säätiön rahoittaman Luonnonmetsä-työryhmän raporttien mukaan Lapissa on runsaasti ojitettuja, vanhoja korpimetsiä, joita ei ole hakattu. Useat näistä olisi mahdollista luokitella vanhoiksi tai luonnontilaisiksi metsiksi, mikäli maa- ja metsätalousministeriöstä vain löytyisi siihen poliittista tahtoa.
Suomi vaikuttaa pitävän kansainvälisiä sitoumuksia toissijaisena kun kyse on metsätaloudesta. Siksi lienee aiheellista muistuttaa, että Suomi on EU:lle vastuussa boreaalisen havumetsävyöhykkeen suojelemisesta. Ympäristökeskuksen tavoin esitän, että kriteeristö palautetaan valmisteluun.