Lukijalta
Mielipide
Tilaajille

Lukijalta: Pitääkö tarinan olla hauska?

Nuorten aikuisten mielenterveysongelmia pidetään osin 90-luvun laman syynä. Laskua maksetaan pitkään. Nyt puutetta on aikuisen ajasta ja turvasta. Lapsuuden täyttävät vauhtia ja vaaroja pursuavat pelit ja lastenohjelmat, joiden tarina jää epäselväksi aikuisillekin. Kaikkia syyllistää ilmastoahdistus. Unisatuja ovat uutisten sodat ja kauheudet. Millainen lasku tästä seuraa?

Olen 50-luvun maalaislapsi. Iltaisin äidin lukemissa saduissa oli tilaa tunteille. Ne virittivät sosiaalista älyä, myötätuntoa ja ymmärrystä sukupolvien ketjusta. Topeliuksen satu puukuppia vuolevasta pojasta on klassikko. Vanhempien kysyessä mitä pieni poika vuolee, hän kertoo vuolevansa kuppeja vanhemmilleen. Samanlaisia kuin isoisällä. Isoisä syö puukupista uunin loukossa, ettei vapisevilla käsillään sotke pöydässä. Kun poika aikanaan on talon isäntä, pojan vanhemmat syövät puukupeista loukossa. Kaikki vanhenevat. Vanhemmat ymmärtävät tekonsa vaikutuksen ja pyytävät isoisältä anteeksi. Isoisä syö pöydässä pojan vieressä. Satua kuunteleva lapsi on kuppia vuolevan pojan ikäinen, ja muistaa sadun aikuisenakin. Sadusta jää hyvä mieli, vaikkei se nauratakaan.