Vuosisatojen ajan Kemijoki oli elämän valtavirta, ei vain luonnolle, vaan myös ihmisille. Se oli kulkureitti, jota pitkin tavarat ja ihmiset liikkuivat. Sen rannat tarjosivat elantoa, ja jokeen nouseva kala oli paitsi ruokaa, myös kaupankäynnin ydin.
Lohta pyydettiin verkoilla ja padoilla. Jokainen kausi toi uuden toivon runsaista saaliista, jotka ravitsivat kokonaisia yhteisöjä. Kemijoki ei ollut vain vesi, se oli rikkaus, tulevaisuus ja toivo.
Aikaa kului, ihmisen kädet, tekniikka ja raha alkoivat muovata luontoa tarpeidemme mukaan. Kemijoen jylhä voima, sen vuolaat kuohut ja hiljaiset suvannot, josta lohet kerran löysivät kotinsa, valjastettiin.
Vesivoiman kerrottiin olevan puhdasta ja uusiutuvaa energiaa. Aivan kuin se ei vaatisi meiltä mitään, vain antaisi. Se ei tee vedestä uusiutuvaa, kun sen luonnollinen rytmi murskataan ja säilötään lyhytaikaissäännöstelyn kahleisiin, päinvastoin.
Kemijoen elämä muuttui. Pato ei ollut vain fyysinen muuri, vaan myös henkinen isku joen ja meren väliselle siteelle sekä monelle muulle. Lyhytaikaissäännöstely antoi jokivedelle harhaisen lupauksen: vesi voi olla vapaa vain hetken silloin kun sähköntuotanto sen sallii.
Kun padot sulkeutuivat, kosket vaikenivat ja joen virtausten vaikutus, rytmi lakkasi tanssimasta luonnon säveltä. Kuin äkillinen sydänpysähdys se rikkoi jatkumon, jonka tulisi sykkiä ikuisesti.
Vaelluskalat, mitkä kerran kulkivat väsymättä kotijokensa ja meren väliä, jäivät vangiksi harhaiseen veteen. Joen ja meren syönnösalueet, jotka tarjosivat ennen ravintoa ja suojaa, eivät enää täyty elämän voimasta. Kemijoesta tuli verkko, joka pitää kiinni lohistaan kituvan kasvun kehdossaan. Sen vesi on edelleen samaa, mutta sen sielu riistettiin.
Katsommeko yhä ylpeinä vesivoimaan ja sanommeko se olevan puhdasta, uusiutuvaa energiaa. Mitä puhdasta on siinä, että jokien ja meren elämä kuihtuu? Missä on uusiutuvuus, päättyykö vaelluskalojen ikiaikainen tarina päätöksillämme?
Meidän tulee päättää, annammeko haavan parantua vai teemmekö siitä arven, joka muistuttaa tapahtuneesta ja siitä, miten kadotimme yhteytemme luontoon.
Kemijoen virta ei unohda. Ehkä vielä jonain päivänä muistamme, että puhtaus ei ole vain teknologiaa eikä uusiutuvuus vain sähköä. Ehkä silloin löydämme tavan palauttaa joen ja meren välisen jatkumon ja sallimme vaelluskalojen tarinan jatkuvan.
Kun Kemijoki padottiin, perusteltiin päätöstä sodalla, energialla ja kulkuyhteyksien tarpeella. Ketä vastaan nyt sodimme? Me elämme täällä. Lohi tulee takaisin.