Lin­nus­tos­sa enemmän hä­viä­jiä kuin voit­ta­jia - Me­ri-La­pis­ta ka­don­nei­ta lin­tu­la­je­ja jo mur­heel­li­sen paljon

Lintulajeja katoaa ja monet käyvät harvinaisiksi tai jopa uhanalaisiksi. Muutoksiin on monia syitä.

Haarapääskykanta on viime vuosikymmenten aikana puolittunut Meri-Lapissa.
Haarapääskykanta on viime vuosikymmenten aikana puolittunut Meri-Lapissa.

Meri-Lapin linnustoa on seurattu intensiivisesti jo liki 70 vuotta. Alueen satunnaisen havainnoinnin, lintuharrastuksen ja lintututkimuksen juuret ulottuvat kuitenkin 1600-luvun lopulle asti. Systemaattinen koko Meri-Lapin kattava linnustonseuranta on kuuden vuosikymmenen mittainen.

Kun tarkastellaan 50-luvulta aina viime vuosiin asti ulottuvaa ajanjaksoa, voidaan luetella melkoinen joukko Meri-Lappiin kotiutuneita lintulajeja, mutta vastaavasti samalla aikajanalla seudun lintumaailma on lajistoltaan ja lintumääriltään köyhtynyt – etenkin 90-luvulta lähtien.

Kokonaan hävinneitä lajeja tosin on vain muutama, mutta äärimmäisen uhanalaisuuden ja harvinaistumisen kuilun partaalle on räpytellyt entistä useampi laji.

Linnuston selkeitä menestyjiä  ovat olleet viimeksi kuluneen 25 vuoden aikana esimerkiksi laulujoutsen, kurki, harmaalokki, tuulihaukka, merihanhi, huuhkaja ja pikkulokki sekä pikkulinnuista sinitiainen, talitiainen, pikkuvarpunen ja viherpeippo.


Suhteellisesti huikein rynnistys on havaittu pikkuvarpusella, josta mainiossa  Kemi-Tornion alueen linnut-teoksessa mainitaan vain yksi pesivä pari alueelta (vuodelta 1994), kun niitä viisi vuotta sitten oli jo 1100 paria! Pikkuvarpunen on kampannut isoveljensä varpusen ja muuttuneisiin oloihin varpusta paremmin sopeutuvana lajina jatkaa komeasti voittokulkuaan.

Kukapa ei olisi havainnut myös joutsenten viime vuosien vyöryä käytännössä miltei jokaiselle lammelle, suojärvelle ja merenlahdille pesimään; joukhaisia laskettiin vuonna 1994 22 pesivää paria – viisi vuotta sitten jo liki kymmenkertainen määrä.

Menestyjien rintamaan tuli vauhdilla myös pikkulokki, jota vielä 60-luvun lopulla ihmettelin kavereideni kanssa merkatessani  nuoren pikkulokin uusien lajien sarakkeeseen.  Kolme vuosikymmentä myöhemmin pesiviä pikkulokkipareja oli jo 200 ja viisi vuotta sitten peräti 900. Harmaalokkien joukot ovat kasvaneet 90-luvun 350:stä 850:een. Kurkien mahtavat huudot raikuivat neljä vuosikymmentä sitten 160 parin äänivaroilla; nyt jättilintuja on Meri-Lapissa jo runsaat 700 paria.


Kokonaan kadonneita tai äärimmäisen harvinaisiksi ja uhanalaisiksi kirjattuja lajeja on murheellisen paljon.  Kun löysin 55 vuotta sitten Antero ja Jyrki Kotaniemen kanssa Rytikarista sensaatiomaisen tulokkaan: rantakurvin, en osannut aavistaa, että laji katoaisi Kemi-Tornion seudun linnustosta. Näin on kuitenkin käynyt. Viimeksi  tämä Siperiasta Kemiin ja Ouluun tullut kahlaaja on pesinyt alueellamme kahdeksan vuotta sitten. Lajin taru taisi päättyä siihen. Viime vuosilta ei ole juurikaan havaintoja.

Kemin rannoilla takavuosina soidinsirinöitään pitänyt lapinsirri on joutunut jakamaan rantakurvin kohtalon. Löysin vielä 70-luvun alussa Kemistä jopa 16 lapinsirrin pesää, ja lajin kannaksi arvioitiin Kemi-Tornion alueelta 300 paria. Pentti Rauhalan, Matti Suopajärven ja Pekka Suopajärven työstämässä Kemi-Tornion alueen linnut-kirjassa lapinsirriä luonnehditaan ”ehkäpä runsaimmaksi kahlaajaksi Perämeren pohjukan saaristossa.”

Tuo viittaus tarkoitti 1900-luvun ensimmäisiä vuosikymmeniä. Samainen teos määrittelee lajin nykyisin erittäin uhanalaiseksi. Koko maan tasolla lapinsirri luokitellaan vaarantuneeksi lajiksi.


Järkyttävää on niin ikään se, että jokin yleinen ja pidetty laji voi verraten lyhyessä ajassa kadota Suomen laajoilta lakeuksilta ja tutuilta peltotilkuilta. Näin kävi surumielisesti lauleskelevalle peltosirkulle, joita vielä 70- ja 80-luvuilla pesi Suomessa satojatuhansia pareja.

Bird Life Suomen suojeluasiantuntija Tero Toivanen kertoi Ylen lähetyksessä vajaa kuukausi sitten, että suomalaiset – ja varmaankin myös merilappilaiset peltosirkut katoavat etenkin hyvinvoipien ranskalaisten kulinaristien suihin.  Suomen peltosirkkukanta romahti 99 prosenttia. Nyt on vain rippeet jäljellä, ja ranskalaiset herkuttelijat voivat vielä hetken marinoida laululintujamme. Peltosirkkua ei ole enää vuosiin nähty kesäaikaan Kemissä. Keminmaassa kuulin muutaman hehtaarin alueella 70-luvun alussa kymmenen laulajaa. Lajilla meni vielä tuolloin hyvin. Kanta vaikutti vakaalta.

Romahtaneista lajeista klassisimpia esimerkkejä on kottarainen, joita nähtiin loppukesäisin tai alkusyksyn viikkoina Kemi-Tornion alueella suurimmillaan jopa 5000-6000 yksilön parvissa. Monin paikoin lajia ei nykyisin nähdä Meri-Lapissa lainkaan, ja parhailla paikoillakin enimmillään muutaman sadan linnun kerääntyminä.

Tuntuvasti vähentynyt on myös pihapiirien tuttu visertäjä, haarapääsky. Haarapääskyjä oli neljä vuosikymmentä sitten Meri-Lapissa  lähes 4000 paria – viisi vuotta sitten vain reilut 2000 paria.

Moni on havainnut myös naurulokkiparvien kutistuneen. Näitä äänekkäitä lokkeja lenteli Meri-Lapin pesimäpaikkojen yllä neljä vuosikymmentä sitten 3500 paria. Muutama vuosi sitten kannanarvioissa päädyttiin puolta pienempään lukemaan.


Lintukantojen vähentymiseen on monia syitä. Keskeisiä ovat lintujen elinympäristössä tapahtuneet muutokset, metsätalouden vaikutukset, alueiden kuivatukset ja täytöt, rantojen rehevöityminen, ilmastomuutokset, talvehtimisalueilla tapahtuneet muutokset (esimerkiksi  kosteikkojen kuivatukset, laajamittaiset metsähakkuut, metsästys jne)

Pienikantaiset lajit näyttävät häviävän vääjäämättömästi. Populaatio käy kovin pieneksi, koska sen saama täydennys ei riitä pitämään pesivää kantaa elinvoimaisena. Näin on käynyt muiden muassa rantakurville.

Runsastumista ovat auttaneet lajin hyvä lisääntymiskyky (hyvin onnistuneita pesimävuosia), lintujen ruokkiminen (talviset ruokintapisteet), pöntötys ja tekopesien rakentaminen sekä erilaiset suojeluohjelmat.