Tältäkö tuntuu olla kotona, ajattelin, kun asuin ensimmäistä päivää Rovaniemellä. Olin muuttanut Helsingistä muutaman matkalaukkuni ja kissan kanssa kaupunkiin, joka oli vienyt sydämeni.
Hyppäys raitiovaunureitin varrelta Kemijoen varrelle tuntui isolta. Olin kuitenkin kaivannut paikkakuntaa, jossa olla kaupunkilainen mutta samaan aikaan se tuppukylän tyttö, joka juuriltani olin. Rovaniemi oli tehnyt minuun vaikutuksen paikkana, jossa tapahtuu ja on elämää mutta silti pikkupaikan fiilistä. Täällä ei ole kiire.
Tiesin etukäteen rovaniemeläisten ystävieni kautta, miten mukavaa sakkia kaupungissa asuu, mutta vasta tänne muutettuani asia konkretisoitui. Jo ensimmäisenä päivänä jäin tunniksi suustani kiinni paikallisen kukkakauppiaan kanssa, kirppismyyjä kysyi tarvitsenko muuttoapua ja kaupan kassa rupatteli iloisesti.
Sain jo pelkästään kesän aikana monta uutta ystävää, ja sosiaalinen piirini laajeni kuin itsestään. Täällä kuulutaan porukkaan.
Ja voi miten paljon puoleen vuoteen täällä onkaan mahtanut; ääneni käheäksi laulettuja keikkoja, Yucan tacoja, joenvarsilenkkejä, laavutulia ja ihmisiä, joiden kanssa voit pistää vaikka ex tempore lavatanssit pystyyn niin, että Ounasjoen toisellakin puolella kuullaan.
Rovaniemi on vienyt minut myös uudelleen luontoon. Joet, vaarat ja metsät ovat yhtälailla kotini kuin kaksio keskustassa, puhumattakaan muusta Lapin luonnosta. Kun pää täytyy tyhjentää stressistä, kävelen omalle suosikkipaikalleni joen rannalle ja yhtäkkiä on taas helpompi hengittää.
Ensi kesänä pääsen myös pitkästä aikaa paikan päälle katsomaan maailman suurinta suunnistustapahtumaa, kun Jukolan viesti suunnistetaan Rovaniemen metsissä, Lapin yöttömässä yössä.
Olin kadottanut vuosiksi yhden elämäni intohimoista, rakkaan kirjoittamisharrastukseni, kunnes reilu vuosi sitten löysin kirjoittamisen pariin uudelleen. Rovaniemi on avannut minulle aivan uusia ovia myös kirjoittajana. Vuoden vaihteessa julkaistu ensimmäinen runokokoelmani Jotta muistaisin ei olisi varmaankaan koskaan valmistunut, jollen olisi löytänyt omaa tietäni Lappiin.
Kun kevätaurinko paistaa joen jäällä kävellessäni, en voisi toivoa siinä hetkessä enempää. Minun kotini on enemmän kuin neliöt ja seinät. Se on henkinen tila, tunne, jollaista muualta en ole löytänyt.
Ja niin vain tästäkin etelän likasta on pikku hiljaa alkanut kuoriutumaan Lapin muija, kun Helsingissä vieraillessa iskee samantien koti-ikävä, vaarojen syliin, joen varrelle.