Käväisin Helsingin kirjamessuilla haastatteluissa ja verkostoitumassa. Ajatushan lähes nauratti ensin ja sittemmin myös itketti. Kuutiomaisessa messuhallissa kun ei pääse pakoon ketään. Ei edes itseään. Kahdenkymmenentuhannen ihmisen tokka pyörii puolelta toiselle ja sielläpä vellot mukana kuin lastu lainehilla. Olin se kuuluisa peura ajovaloissa, joka ei päässyt enää metsään, kätkeytymään.
Kun olin selviytynyt alkujärkytyksestä, rantauduin toisen kerroksen kahvilaan jyrsimään korvapuustia. Sieltä pystyin tarkkailemaan messuväkeä kuin orava kolostaan, jonne ei hallin hammas yllä. Olo alkoi rauhoittua. Mieli askarteli taas pohjoisen asioissa. Onkohan siellä kovastikin kolattavaa, lieköhän jo rännitkin jäätyneet? Katselin kuinka kaikkialla parveili kukkahiuksisia kirjailijattaria. Pistin nimikyltin takaisin rintaan. Ei muuta kuin juttusille. Näiden naisten seurassa sisäinen rytmini jätättää kuitenkin rajusti ja sydän lyö miten sattuu. He osoittautuivat käsittämättömän jouhevapuheisiksi. Hienoja lauseita tuli solkenaan, ajatuksia, kysymyksiä joihin vastaamiseen lapinmiehellä menisi viikko. Aamuneljältä heränneenä meinasin torkahtaa jo pelkkään puheensorinaan, maailmoja syleilevästä sanailusta puhumattakaan. Kirjamessuilla pitäisi olla Kekkosen kokoinen itseluottamus, käy mielessä, tai särestöniemeläinen karisma. Isolla pensselillä täällä pitäisi maalailla koko ajan niin kuin muutkin, isolle kankaalle.
Yhtäkkiä kustannustoimittaja työntää minut lavalle. Mikrofoni osuu hampaisiin, kaamoksesta tulleena urahtelen haastatteluvaloissa jotain sekavaa kuin kolmannen asteen kuulustelussa. Kun laskeudun lavalta, en muista puheestani mitään. Kaiken järjen mukaan sain kuitenkin sanottua, mitä aioinkin. Kannatti tulla, ajattelen heti. Hyvä reissu. Vielä niitä honkia humisee. Kyllä se niin on, että joskus kannattaa lähteä kun pyydetään ja avata rohkeasti suunsakin, Lapin ukko pystyy kyllä tähän.
Maailman paras matka on kuitenkin edessä – kotimatka. Makuuvaunussa mietin hyvillä mielin kaikkia niitä unenomaisia keskusteluja kollegoiden ja lukijoiden kanssa. Kun silmäni muutaman tunnin jälkeen aukeavat, hiutaleet leijuvat hitaasti ikkunan takana. Maa on valkoinen. Aseman kuulutus puhkoo ohutta sinistä aamua. Mikä hiljaisuus, onnellisuus ja rauha. Mielikuvitus saa lentää vapaasti ja ajatukset syntyvät taas.