Viime perjantaina puolisoni saapui töistä heilutellen ammattiyhdistyksemme omistaman mökin avaimia.
– Ajattelin, että sinulle tekisi hyvää olla vähän aikaa yksin, hän sanoi.
Tämä on meillä säännöllisesti toistuva kuvio. Kun alan käydä kärttyisäksi ja nähdä asioista vain niiden harmaat puolet, puolisoni tietää usein jo ennen minua, mistä kiikastaa.
Silloin hän lähettää minut itsekseni kävelylle, hiihtämään tai mökille. Takaisin palaa yleensä vaimo, jonka päätä kiristävä vanne on merkittävästi höllentynyt.
Psykologi ja psykoanalyytikko Anna Collander totesi Kodin Kuvalehden haastattelussa muutama vuosi sitten (15.2.2018), että jotkut ihmiset tarvitsevat paljon yksinoloa ja ovat ilman sitä kiukkuisia.
– Se on heille perustarve, ihan kuin uni ja ruoka, Collander sanoi.
Yksinolon kuvaaminen perustarpeena on minusta todella osuvaa. Epäilen, että on olemassa jokin kylmä prosenttiosuus, jonka verran tarvitsen ihan yksin vietettyä aikaa.
Oman ajan puute aiheuttaa fyysisiä oireita: mahaan kiertyy solmu ja kurkkuun juuttuu pala. Tavallisesti mukavat ihmiset alkavat ärsyttää.
Elämä muuttuu harmaaksi selviytymiseksi.
Vietin jo lapsena kokonaisia viikonloppupäiviä yksin kirjan kanssa, puhumatta käytännössä kenellekään. Minulle ne päivät olivat kaikkein aidointa vapaa-aikaa.
Nuorena aikuisena kipuilin asiaa ajoittain. Koin olevani kummallinen, koska ystävilläni ei näyttänyt olevan samanlaista tarvetta yksinololle. Minun silmissäni he jaksoivat muita ihmisiä loputtomasti.
Nykyään tämä piirteeni ei tunnu yhtä omituiselta. Voi olla, että yhteiskunta on muuttunut. Tai sitten omat läheiseni vain ovat tottuneet vinkeisiini.
Olen myös oppinut, että omassa seurassa viihtymisessä on monia hyviä puolia. Kuten se, että en pelkää tehdä asioita yksin.
Voin mennä itsekseni teatteriin tai harrastuksiin tai lähteä vaikka lomalle. Hyvin harva tekeminen jää kiinni siitä, että mukaan ei löydy kaveria.
Maanantaina aloitin aamuni lukemalla netti-Hesaria.
Törmäsin Tiede-sivujen juttuun, jonka mukaan sosiaalisesti aktiiviset ihmiset elävät muita pitempään. Väite perustui laajaan, 148 tutkimusta ja yli 300 000 koehenkilöä kattavaan meta-analyysiin.
Ensin pyörittelin silmiäni. Olen ihan varma, että minun eliniänodotteeni lyhenisi, jos joutuisin olemaan jatkuvasti tekemisissä muiden ihmisten kanssa.
Sitten luin tarkemmin. Kyse ei ehkä ollutkaan yhdessä vietettyjen minuuttien määrästä, vaan siitä, oliko elämässä läheisiä ihmissuhteita.
Niitä taas voi olla myös ihmisillä, jotka eivät jaksa muita koko ajan.
Aivan kuten minulla on puoliso, joka osaa lähettää minut mökille juuri oikeaan aikaan.