Käväisimme vaimoni kanssa taannoin pakkaskelissä lenkillä siten, että vaimoni tukena oli pienipyöräinen rollaattori. Kävelytiellä homma pelasi kitkattomasti, mutta kun tultiin ajotielle alkoi tapahtua.
Tiekoneet olivat lanailleet lumia pois. Tiehen oli muodostunut pieniä uria ja tietysti rollaattorin pyörä juuttui uraan ja vaimoa vietiin. Tapahtuma yllätti minutkin täysin, enkä ehtinyt apuun. Niinpä vaimoni oli kontallaan rollaattorin alla.
Onneksi liikkeellä oli samaan aikaan nuori nainen ulkoiluttamassa koiraansa. Hän tuli apuun ja saimme nostettua vaimoni rollaattoriin istumaan ja päästiin kotiin. Kiitos auttajalle, ilman apua olisimme hätääntyneet todella isosti.
Miksikö kerroin tämän? Avoimesti totean, että kun ikää kertyy riittävän paljon, on aikaa ajatella sitä, miksi vauhtivuosina on niin vaikeaa ymmärtää vanhuutta. Se ei ole pelkästään kiikkutuolissa istumista, eikä sukkien kutomista.
Vanhuksetkin seuraavat mielenkiinnolla sitä, mitä maailmalla tapahtuu. He ottavat kantaa taitonsa ja kokemuksiensa mukaan. Vanhukset ovat oppineet tulemaan kotona toimeen toistensa kanssa. Vanhukset ovat ajattelevia yhteiskunnan jäseniä.
Tästä tuleekin mieleeni kysymys, miten muu yhteiskunta tulee toimeen keskenään rakkaassa kotimaassani? Olen todella huolestunut tästä.
Ihmisten fyysistä koskemattomuutta ei kunnioiteta, pahoinpitelyitä ja jopa henkirikoksia tapahtuu paljon. Nämä asiat sivuutetaan olankohautuksella ja keskitytään siihen, miten julkkikset pärjäävät ja mitä he touhuavat lähestymiskieltoineen.
Vanha totuushan on, että ”vihollinen” tarkkailee koko ajan kun ”kissat” ja ”koirat” tappelevat keskenään ja odottaa milloin on paras aika iskeä. Mistä löytyvät järkevät voimat ja keinot, jotka yhdistävät rakkaan isänmaamme Suomen?