"Jänkäkin on uhanalainen – ahneuvella ei oo loppua eikä rajjaa", kuvataiteilija Reidar Särestöniemi totesi 1972 haastattelussaan.
Särestöniemi puolusti lappilaisluontoa sanoin, kirjoituksin ja maalauksin. Hän vastusti jokien patoamista, metsien holtitonta käsittelyä ja kantoi erityistä huolta suoluonnon puolesta. Hän näki ojituksen ja turpeennoston tuhoavan hillamaita, uhkaavan suon monimuotoista lajistoa ja haittaavan luonnon vesitaloutta.
"Tuhon näkee tästä pirtin ikkunasta eikä sille voi kuin itkeä. Ei tässä tiede voi enhää mitään. Tuhannen kilometrin säteellä mie näen arktisen maailman tuhon."
Toinen näkyvä Lapin luonnon puolustaja, kirjailija Annikki Kariniemi suri lohen kohtaloa jokien patoamisen jälkeen. Hänen teoksensa kertoivat ilveksestä, jonka metsästys uhkasi tappaa sukupuuttoon. Suot olivat hänellekin tärkeitä.
Kariniemi vertasi mustia soita halkovia ojia Pariisin likaviemäreihin. Myöhemmin paljastui, että ojat kuljettivat saasteita puhtaisiin vesistöihin. Hän ei tyytynyt vain kirjoittamaan, vaan aina tilaisuuden tullen myös puhui luonnon tärkeydestä pohjoisen ihmiselle.
Tänään tuntuu, että on taannuttu takaisin aikaan, jolloin Lappi oli siirtomaa. Täältä tapettiin lohi, kaadettiin metsät ja silvottiin suot yhteisen edun nimissä.
Puhe ”vihreästä siirtymästä” tuo pakosta mieleen ajan puoli vuosisataa sitten. Nyt Lapin maat ja metsät sekä suot ovat taas uhattuina. Tuulipuistoja, kaivoksia, lisääntyviä metsien hakkuita ja näihin liittyen sähkölinjoja, huoltoteitä, purkuputkia kaivosvesille on tulossa kaikkialle. Tämä tapahtuu Lapin liiton, Tukesin ja Lapin Kauppakamarin siunauksella.
Missä ovat nyt taiteilijat, kirjailijat ja runoilijat? Vielä on aikaa vaikuttaa.
Kirjoittaja asuu Ylitornion Meltosjärvellä.