Lapin Kansan 6.8. pääkirjoitus oli asiaa. Ilahduin suuresti, kun tärkeä asia, koulukiusaaminen, otettiin jälleen esille. Kun koulut jälleen alkavat, kiusaaminen on monen surullinen kohtalo. Eikä kiusaaminen todellakaan pääty kouluun, se jatkuu myös koulun ulkopuolella. Sanana kiusaaminen on kokenut inflaation, taas siitä jauhetaan. Pitää jauhaakin, koska kaikkein pahinta on välinpitämättömyys. Silloin kiusatut jäävät aivan yksin.
Minulla on omakohtaista kokemusta kiusaamisesta, joten sydämeni lähes särkyi kuunnellessani rankkoja kiusaamistarinoita. Kuvittelen tietäväni, miltä heistä tuntui. Kuuntelin myös kiusaajien kertomuksia. Usein he olivat pahoinvoivia, jotka pelkäsivät itse tulevansa kiusatuiksi. Kun työssäni jouduin esimieheni ja hänen sulosakkinsa painamaksi, tunnistin sen johtuvan kateudesta. Onhan olemassa sanonta, että kateus voittaa kiimankin.
Koulukiusaamisen epäilen johtuvan paljon siitä, että tämä yhteiskunta ylipäätään tasapäistää, erilaisuutta on vaikea hyväksyä. Näemmehän sen kaiken maailman kulkueissa ja mielenosoituksissa, joissa tasa-arvoa joudutaan huutamaan ja korostamaan. Kun itsestään selvää tulisi olla, että me ihmiset olemme kaikki yhtä arvokkaita taustoistamme riippumatta, arvokkaita juuri taustojemme vuoksi.
Jos koulukiusaamisen kitkeminen alkaa vasta koulussa, olemme pahasti myöhässä. Sen tulisi alkaa jo kotoa puhumalla ja mallia näyttämällä. Vai mitä sanotte? Vasta sattui liikenteessä. Hiljensin risteykseen tullessani, tulin kolmion takaa. Takaani kurvasi auto vauhdilla ohi. Kuski näytti keskisormea, raotti sitten etuovea ja näytti nyrkkiä. Voin hyvin arvata, mitä pikkukaveri takapenkillä tuumasi sankari-isistään.
Koulukiusaamisessa kaikki uhrit eivät osaa pitää puoliaan. Arkoina he vetäytyvät ja ovat helppoja kiusaamiskohteita. Hiekkalaatikolla lapsukaiset saattavat ymmärtämättömyyttään heitellä hiekkaa toistensa silmille mutta jo koulussa ja aikuisiksi kasvamisen maailmassa ymmärrystä kaipaisi enemmän.