Ko­lum­ni: Jo­kai­nen on ollut joskus lapsi, ja tämä näkyy meissä yhä – tur­val­li­suu­den kaipuu ak­ti­voi­tuu koh­da­tes­sam­me poik­keus­ti­lan

Ihmiset kohtaavat kriisit omista lähtökodistaan yksilöinä riippumatta muista rooleistaan yhteiskunnassa, kirjoittaa sosiaalipsykologi Tuulamaria Lempiälä.

Huoli korona-ajan lapsista on kova. Minkä ajan lapsia ovat ne aikuiset, jotka kohtaavat meneillään olevan kriisin nyt?
Huoli korona-ajan lapsista on kova. Minkä ajan lapsia ovat ne aikuiset, jotka kohtaavat meneillään olevan kriisin nyt?
Kirjoittaja Tuulamaria Lempiälä on sosiaalipsykologi.
Kirjoittaja Tuulamaria Lempiälä on sosiaalipsykologi.
Lapsena tarkkailemme ympäristöä ja opettelemme parhaamme mukaan, miten täällä tulisi elää. Saamme turvaa niistä ihmisistä, jotka pitävät meistä huolta.

Tai ainakin meidän pitäisi saada.

Huoli korona-ajan lapsista on kova. Miten pärjäävät tulevaisuudessa he, jotka eivät saa tarvitsemaansa turvaa poikkeusajan kotioloissa? Kysymykset ovat todellisia ja liikuttavia. Kuinka laajaa joukkoa tämä koskee – sitä emme vielä kukaan tiedä.

Käännetään ajatus toisinpäin. Minkä ajan lapsia ovat ne aikuiset, jotka kohtaavat meneillään olevan kriisin nyt?

Olitko jatkosodan aikainen sotalapsi ja yksi aikamme vanhuksista, jolle läheisten vierailujen päättyminen muistuttaa kipeästi entisestä? Kohtasitko lapsena sairauden, joka eristi kotiin ja muistuttaa nyt aiemmasta?

Ovatko kriisitilanteet ainoita muistoja lapsuudestasi, kun vanhemmat puhalsivat yhteen hiileen, ja siksi poikkeusaika tuntuu nyt turvalliselta?

Tarinoita on yhtä monta kuin ihmistä, mutta yksi asia on yhteinen: jokainen kohtaa yhteiskunnan kriisin omista lähtökohdistaan.

Kohtaamme kriisin myös yksilöinä riippumatta siitä, mitkä ovat muut roolimme yhteiskunnassa.

Tarkastelemalla tätä näkökulmaa on helpompi ymmärtää, miksi toista pelottaa poikkeusajan keskellä ja toinen nauttii ajasta kotona.

Eläminen haasteellisessa tilanteessa on helpompaa, mikäli sen kesto on ennakoitavissa. Epätietoisuus synnyttää epävarmuutta, mikä taas voi näkyä turvattomuutena. Uusi tilanne loi olosuhteet, joita emme voineet itse valita.

Meneillään oleva pandemia on yksi osoitus siitä, ettei elämää pysty ennustamaan. Tarve pitää etäisyyttä muihin jatkuu oletettavasti vielä pitkään. Osa rajoitteista jatkuu enemmän tai vähemmän läpi kesän, ehkä koko loppuvuoden ajan.

Joku epäilee oman mielensä kestävyyttä. Osaa pelottaa, uhmaako virus kohdalle osuessaan omaa tai läheisen elämää.

Jokainen meistä oli joskus lapsi. Harvemmin huomioimme, että sama lapsi on meissä edelleen, mutta hän vain kasvoi isoksi. Sama lapsi näkyy reaktioissamme ja tunteissamme kohdatessamme poikkeustilan.

Ulospääsyn kriisistä on oltava suunnitelmallinen paitsi talouden osalta myös henkisesti. Muistammeko huomioida myös sisällämme olevan lapsen?

Prosessin voi aloittaa hyväksymällä, että kriisi saa tuntua. Vaatii myös uskallusta hyväksyä, ettei ole oikeaa tai väärää tapaa reagoida poikkeustilaan. Emme voi antaa turvaa toisille, jos emme ole muistaneet huomioida turvan tarvetta myös itsessämme.

Kirjoittaja on sosiaalipsykologi ja Lännen Median toimitusharjoittelija.