Kalojen narraaminen on vaarallinen laji. Se nimittäin koukuttaa.
Vielä kasvuiässä kalastus tuntui älyvapaalta hommalta. Pilkkireiällä paleli, ja onkimatojen tonkiminen tuntui vaivalloiselta.
Harvoilla kalastuskerroilla ei juuri tullut saalista. Se oli toisaalta helpotus. Limaisen ja piikkisen otuksen irrottelu koukusta tuntui inhottavalta ajatukselta perkaamisesta puhumattakaan.
Ehdin 44-vuotiaaksi ennen kuin kalastuskärpänen puraisi. Kaikki alkoi siitä, kun poikani sai mummoltaan pienen virvelin, jota piti tietysti lähteä kokeilemaan.
Heittelin itse lainavirvelillä, kun näin pintavedessä isommasta kalasta kieliviä muljahduksia. Sinkautin uistimen liikettä kohti ja pian jo vedin isohkoa haukea rantaan.
Kokemattomana otin hauesta huonosti kiinni. Kala ravisteli itseään ja uistimen toisessa päässä ollut koukku lävisti pikkusormen. Olimme molemmat nalkissa.
Hauki ja uistin saatiin kalastajasta irti, mutta sormessa törröttävä koukku piti lähteä poistamaan sairaalaan.
Perillä kysyin hoitajalta montako koukkua Länskän päivystyksessä vuosittain irrotetaan. Tämä kertoi poistaneensa niitä itsekin kesän aikana yksitoista kappaletta, vaikka heinäkuu oli mennyt lomaillen.
Virkistyskalastuksella on selvästi monipuolinen työllistävä vaikutus palvelualoille.
Hauki syötiin hyvällä ruokahalulla. Kalaretkestä ei jäänyt mieleen tumpelointi, vaan onnistumisen riemu.
Kesän mittaan kävimme koko perheen voimin useita kertoja meren rannalla heittelemässä uistinta eri paikoissa. Kalastonhoitomaksu haukkui hintansa, sillä kalaruokia päästiin syömään useampaan kertaan.
Isoin saalis tuli pilvisenä ja tuulisena päivänä, kun samasta kohdasta nousi nopeaan tahtiin viisi ahventa.
Pieni hetkikin voi olla kalastajalle iso elämys. Kun heittelin isomman kivenjärkäleen päällä seisten, näin omin silmin, kun uistimeni perään singahti pitkä tumma torpedo. Hauen sekunnin kestänyt hyökkäys meni jostain syystä ohi, mutta sen jälkeen en olisi millään halunnut lähteä kotiin saaliitta.
Uistimia ei tainnut jäädä kesän aikana pohjaan lopulta kuin yksi. Muutama piti kyllä hakea kahlaamalla tai uimalla pois. Ajattelin, että uistimetkin ovat meressä yhdenlaista roskaa, joka ei sinne kuulu.
Rannoilla kierrellessä panin merkille, että kalastajilla on siisteydessä parantamisen varaa. Siimoja ja muoviroskaa ei kenenkään pitäisi jättää luontoon. Olen löytänyt takapihaltani siimaan sotkeutuneen ja siihen hirttäytyneen pikkulinnun, vaikka lähimpään vesistöön oli kilometrejä matkaa.
Nyt ilmojen jäähdyttyä kalastus on jäänyt, mutta perheen pienimmäinen viihtyy edelleen pitkiä aikoja uistinpakilla erilaisia värikkäitä vieheitä tutkien. Meillä on nyt yksi syy lisää odottaa seuraavaa kesää.