Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia. He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta, ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle.
Näin alkaa Kahlil Gibranin runo, joka kertoo lapsen ja vanhemman suhteesta. Runo on eräänlainen muistutus siitä, että vaikka lapsesi tulevat sinusta, ovat he omia itsejään. Lapsen perimä muotoutuu kahden ihmisen perimästä, mutta ajan kuluessa, kasvatuksella, tuella ja huolenpidolla sekä ympäristön vaikutuksella lapsesta kasvaa itsenäinen, ajatteleva yksilö.
Kesät koulun jälkeen ovat minkä tahansa ikäisen lapsen parasta tai pahinta aikaa. Pahinta silloin, kun heidät jätetään syystä tai toisesta selviämään yksin tai kavereiden kanssa keskenään. Silloin mitä tahansa voi tapahtua juuri ympäristön vaikutuksesta – ja uskokaa pois, se voi olla joskus ihan hirveää.