Kir­ja­py­säk­ki: "Mikään ei ole niin saa­ta­nal­li­nen tunne kuin se, ettei osaa auttaa las­taan."

Soili Pohjalaisen Ihon alla on rehellinen ja rosoinen kuvaus viiltelyyn koukkuun jääneestä nuoresta ja tämän perheestä. Tapahtumat kuvataan tytön äidin näkökulmasta, ja kirja todistaa hyvin sen, että toivottomassakin tilanteessa oman lapsen puolesta pitää ja  kannattaa taistella.

Kuva: Atena

Ainon itsetuhoisen käytöksen taustalla on vuosia jatkunut pirullisen hienovarainen koulukiusaaminen. Osansa tässäkin tarinassa on kuitenkin niin vanhempien omilla traumoilla kuin geeneillä. "Ahdistus on saatanasta. Se luikertelee perimän mukana äideistä ja isistä tyttäriin ja poikiin yhtä varmasti kuin vesi vanhan talon kellariin."

Äiti syyttää armottomasti itseään ja miettii, mitä on tehnyt väärin. Hän tekee silmät ristissä töitä ja on helpottunut, jos tyttö on koulussa, turvassa. "Sellaiset päivät, jolloin lapsi menee aamulla kouluun, pysyy siellä lukujärjestyksen velvoittaman ajan, ei viillä itseään koulun vessassa eikä koulupäivän jälkeen kotona, sellaiset päivät ovat hienoja."

Silloin kun tytöllä on päivisin paha olo, äidin puhelin piippaa jatkuvasti: Aino viestittelee ja Wilma-merkintöjä satelee. Kun on kyse elämästä tai kuolemasta, ei ole väliä, vaikka tyttö myöhästyy tai soittaa suutaan. Niinpä opettajien merkinnät välillä jopa hymyilyttävät. Omanlaistaan hupia äiti saa myös siitä, kun hän miettii, mitä töissä kahvihuoneen muut ihmiset ajattelisivat, jos hän oikeasti kertoisi, mitä miettii ja millaista elämää hän lapsensa kanssa elää.

"Ymmärtäisivätkö he, jos kertoisin, että Aino on oppinut käsittelemään tunteitaan paremmin. Että eilen se ei heittänyt minua saksilla, huoritteli vain, pyysi myöhemmin anteeksi ja tarjosi suklaata. Se on valtava edistysaskel."

Perheessä on myös isä, mutta päävastuu tytön huolehtimisesta ja asioiden järjestämisestä on äidillä. Isä pystyy nukkumaan ja pakenemaan töihin. Äidillä ei ole henkireikää. Niinpä eräänkin kerran äiti käyttäytyy erittäin typerästi, jopa vastuuttomasti. Osansa saa sairas tyttö mutta varsinaisena likasankona on usein aviomies. "Minä olen hirveä ja kohtuuton sille, mutta kenen muun syliin minä tämän tuskani oksentaisin?"

Äiti tuntee itsensä usein täysin avuttomaksi, ja hoitokoneiston hitaus ja kankeus tuskastuttaa. Samojen asioiden selvittäminen aina eri ihmisille turhauttaa. Koska hoitoa varten vaaditaan sitä ja tätä, aikaa kuluu. Viillot lisääntyvät ja syvenevät. Koska perheellä on varaa, se turvautuu välillä yksityisen puolen palveluihin. Pohjalainen tosin kyseenalaistaa nykysysteemin. Mitä järkeä on, että "osakkeenomistajille maksetaan siitä, että Aino viiltelee itseään"?

Kirjassa on onnellinen loppu, ja Pohjalainen ymmärtää hyvin, kuinka monen onnekkaan sattumuksen summa se on. "Entä ne äidit, jotka joutuvat katsomaan, kun arkun kansi kierretään puisilla risteillä kiinni, ja jotka nousevat silti jaloilleen? Ne vasta kovia jätkiä ovat."

Vaikka aihe on rankka, kirjan lukeminen ei ollut ahdistavaa, kuten etukäteen oletin. Kerrontaa keventää Pohjalaisen musta huumori. Välillä oli kuitenkin pala kurkussa ja se, miten kankeaa ja vaikeaa on saada apua, suututti.

Kirja on tärkeä. Pohjalainen osoittaa, että vaikka hän on koulutettu nainen, äitinä hän ajattelee aivan hulluja ja toimii välillä kuin pahainen kakara. Luultavasti moni sellainen, jonka lapsella tai läheisellä on vakavia mielenterveysongelmia voi saada kirjasta vertaistukea. Toisaalta taas ne, joilla on suht tavallisia teinejä, ehkä havahtuvat huomaamaan, kuinka pieniä ja tavallisia monet ongelmat ovat.

Ihon alla on nopealukuinen kirja, sillä luvut ovat vain muutaman sivun mittaisia. Kirjan rakenne on kuitenkin hieman ryöpsähtelevä. Sen vuoksi lukiessani olin hetkittäin hämilläni ja jouduin välillä pysähtymään ja miettimään, missä ajassa ja paikassa nyt ollaan. Silti välähdykset menneisyydestä ovat kokonaisuuden kannalta hyvin merkityksellisiä.

Pohjalainen kirjoittaa vereslihalla itseään säästämättä siitä, miltä tuntuu, kun oma lapsi viiltelee kerta kerran jälkeen pahemmin ja määrätietoisemmin ja tahtoo kuolla. Tarina itsessään on siis hyvin karu ja koskettava, mutta silti lukiessa ajoittain jopa naurahtelin, kiitos Pohjalaisen ronskin ja sarkastisen kerrontatavan. Vahva suositus.