Tapani Tavi: Pohjoinen kiva – Heimo Lujan neljä päivää. Runohuone 2019.
Heimo Lujan takapiru jätti joensuulaisen kulttuuriravintolan ja lähti Lappiin. Heimo siinä mukana.
Nyt Heimo elelee turisteja ja Jäämeren rekkoja kuljettavan valtatien varrella, joen kaltaalla, jängän laidassa, naapurien vierustassa. Hänellä on televisio, vaimo, lapsia, sauna, potkuri, piisi ja pullossa tikkuinen pira.
Hän limputtaa, luukii, leuhuttaa, lustaa ja likastelee. Sellainen kätväke, junkero, myhäisyys. Ei vanhus, mutta sen verran elämää takana, että kuoleman ja syntymän merkkipäiviä on ehtinyt kertyä kalenteriin. Salaviisas, joka heittää väliin pari korkeakulttuurista syöttiä.
Mikä tällainen on miehiään?
Heimon takapiru on Kittilässä, yhdessä lappilaisen kulttuurin keskuksista, elävä uusasukas Tapani Tavi. Tavi on julkaissut yksitoista runoteosta ja monin verroin runoja muilla areenoilla. Hänen tuntomerkkinsä on loitsumainen kieli, joka pääsee oikeuksiinsa runoilijan itsensä esittämänä. ”Äkkisiinä samha aavha vailla luun merkkiä / kaviot kuviot hirvas läks lenthon.”
Voi runoja lukea paperiltakin, mutta varsinkin silloin vastaanotin on paras asentaa tilaan, joka hyväksyy rajoittamattomat mielleyhtymät riippumatta siitä, syntyvätkö ne aistihavainnoista, kielen äänteellisistä houkutuksista tai vain hetken voimassa olevasta logiikasta.
Noilla asetuksilla Tavin kokoelmat alkavat puhua. En havaitse Heimo Lujan tarinassa ohjelmallisuutta, mutta olemassaolollaan se luo romantisoimatonta Lappi-kuvaa. Lumesta, jängistä, kelomökeistä, humalasta ja kalastamisesta voi kirjoittaa niin, että kliseet sulavat, pohjoinen kirjallisuus pysyy elävänä ja itse pohjoinen tunnistettavana. Hyvä, että muualta muuttaneet uskaltavat ottaa paikkansa pohjoisen kirjallisuudessa.
”Siinä se talvi meni / kelluu kaarnalaiva kevättulvassa / ostohalkoa sulatellessa / ikkunassa kun naapuri särkee herukkapensaitasi auralumella.”
