Juha Seppälä: Merille. Siltala 2023.
Juha Seppälä ei koskaan petä. Hän lataa tulemaan lahjomatonta kaikenkritiikkiä maamme ja maapallon asioista. Sisäinen formaatti on tällä kertaa suppean novellistinen. Henkilöitäkin on vain kolme: minä, Boman ja Anneli, joka tunkeutuu osaksi romaanin rakennetta, ei niinkään juoneen.
Eletään lopun aikoja, ainakin kertojaminän. Ja Kirjan. Tästä nousee teema, kirjan tuho sekä mielen hahmona että fyysisenä esineenä, kun äänikirja ja podcast ovat tappamassa sen. Onko äänikirja kirja, paluuta tarinankerrontaan nuotiotulilla, vai mielen tappajahai?
Mielestään epäonnistunut tietokirjailija päättää häipyä lopullisesti, vaikka kilkkien syötäväksi. Ongelmana vain on, mitä tehdä elämän aikana kertyneille kirjoille.
Ne eivät kelpaa kirjastoille, divareille, eivät edes kirpputorille, mitkä nekin ovat kuolemassa, kirpparit Tori-sovelluksen tieltä. ”Mutta oliko kirjallisuus kuollut siksi, että maailma oli kuolemassa?”
Minä ei tahdo toimia Jörn Donnerin tavoin repimällä kannet irti, heittäen lehdet paperinkeräykseen. Kirjat ovat enää ongelmajätettä. Miksi niitä yhä painetaan massoittain, jos ne eivät enää myy?
Kertoja ratkaisee pulman aikomalla polttaa kirjat, mutta tässä ilmenee eettisiä ja käytännöllisiä ongelmia. Mieleen nousevat natsien kirjaroviot, jopa kiinalaisten ja alkukristittyjen kirjavainot tunnetuimpana Aleksandrian kirjaston tuhopoltto.
Seppälä on kiitettävästi kaivanut esiin kirjojen polttoa käsittelevät klassikot Gustave Flaubertista Elias Canettiin.
Pottaminen on epäekologistakin: liitupaperista nousee myrkyllisiä päästöjä, eikä rovio ole kovin tehokas, enemmän savua ja paperihiutaleita kuin tulta.
Polttouuneissakin hyötysuhde on huono. Eikä kirjanuotio paljon lämmitä, molemmissa merkityksissä. Uutiskuva näyttää ukrainalaisia lämmittämässä käsiään kirjanuotion yllä, ehkä venäläisiä klassikoita tai neuvostokirjallisuutta.
Vaikka Aki Kaurismäki vakuuttaa elokuvien olevan ikuisia, niin kauan kuin katsojia on, ainakin Fahrenheit 451 on tässä valossa aikajättö, katsoipa François Truffaut’n 1966 tai Ramin Bahranin 2018 versiota Ray Bradburyn dystopiaromaanista. Siinä palokunta polttaa kirjoja ihmiskunnan muistin tuhoamiseksi.
Tekijä käyttää kiellettyä ratkaisua kommentoida tapahtumia kertojan laskuun. Keino muistuttaa, että tämä on kirjallisuuden ydintä, sepitettä, jota kukaan ei kohta osaa tai jaksa lukea. Romaani on täynnä aforismeja: ”Oliko mahdollista kirjoittaa kuolleelle? Sitähän kirjallisuus on.”
Mies haluaa sittenkin jättää perinnöksi mahdolliselle tulevaisuudelle kolmisenkymmentä kirjaa, pelkkää runoutta. Hän jemmaa ne aution saaren kirjastoksi muovitorpedossa ulkoluodon hiekkaan.
Sitten hän alkaa kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan, ikään kuin muistelmia haudan takaa François-René de Chateaubriandin tapaan.
Seppälä ei koskaan ole pelännyt heittää trivian sekaan isoja kysymyksiä, vaikkapa Jumalan olemassaolosta. Olennon kuoltua ihminen seuraa perässä tuhoamalla elämän ehdot. ”Homo sapiens” ei ole universumin edellytys, eikä kukaan jää kaipaamaan. Tämä eläin on sössinyt kaiken.
Romaanista ei unohdu sotakaan tai Nato-huuma. Hipsterit halusivat kaiken amerikkalaisen paitsi liittoutumisen, kunnes Iivana Julma pelästytti heidät. Onko tässä nyt nuori kaunis pääministerimmekin bilettämässä?
Kun ei ole kirjoja, kielikin surkastuu. Kyytiä saavat loisfraasit, kuten ”uhkaa aloittavansa” tai ”kolme miestä menivät”. Lisätään vielä korvamadot: tätä päivää, loppupeleissä ja syvään päätyyn.
Tämä rappeutuminen ontuu yhtä jalkaa ammattien katoamisen ja epätyypillisten työsuhteiden normaalistumisen kanssa. Suomi on äidinkielisillekin vierasta kieltä, englannin murre. ”Näin me tehdään”. Eeppistä!
Opuksen lopuksi iskee yli kymmensivuinen seppäläläinen tykitys, jolta ei säästy kukaan.
Kunniattomuutensa kuulevat tyhjätynnyripoliitikot, Hesari, kulttuuritoimittajat tämän moskan tuote-esittelijöinä. He ovat Britney Spearsin holhousasioiden ja Natalia Kallion
merkkilenkkareiden eksperttejä.
Varakkaat ryhtyvät vasemmistolaisiksi, köyhät ja tyhmät äänestävät persuja. Huuhkajien fanit eivät tiedä, että tämä lintu oli kansanperinteessä onnettomuuden ja häviön merkki. Helmarit ovat Huuhkajien kylkiluu kaikesta tasa-arvomytologiasta huolimatta. Kun Elon Musk haluaisi kuolla Marsissa, hänet pitäisi työntää letkuihin kaupunginsairaalan kroonikko-osastolle.
