Äkkiä ajatellen lumen auraamisen voisi luulla olevan yksinkertainen homma, poistetaan vain lumi tieltä. Seurattuani auraamista reilut 30 vuotta Imarintien (maantie) varressa voin todeta, että tässäkään asiassa luulo ei ole tiedon tahi kokemuksen väärti.
Alkuaikoina 1990-luvulla auraamisen aloituksella ei pidetty mitään kiirettä. Lumisateiden jälkeen autot saivat tallattua lunta sen verran, että liikkumaan päästiin. Myöhemmin talvella aurattiin kohtalaisen hyvin. Keväällä mentiin jo niin, että kipinät sinkoilivat.
Kehitys kehittyi siten, että alettiin aurata vain osa tiestä. Molemmilta puolilta jätettiin noin metri auraamatta, näin mentiin koko talvi. Isojen autojen kohtaaminen kävi kovin vaikeaksi, koska lähellä tien reunaa lunta oli suunnilleen sama määrä kuin muillakin aukeilla paikoilla, kuten esimerkiksi pelloilla.
Onneksi muutamat omakotiasujat jaksoivat kolata myös maantien talojensa kohdalta. Osallistuin näihin ”talkoisiin” välillä itsekin.
Myöhemmin tuli auraaja, joka sai myös reunat aurattua. Epäkohdaksi muodostui se, että ajoradan keskellekin jäi noin jalkapallon kokoisia lumipaakkuja. Työntelin niitä metsän puolelle muistellen Harjun ja Halvarin pitkiä mitalityöntöjä. En sentään opetellut pyörähdystekniikkaa, tähän hommaanhan riitti noin viiden metrin kaari. Hyvä puoli tässä oli tietenkin se, että iltalenkillä tuli tehtyä jotain hyödyllistäkin.
Parina viime vuotena auraus on tehty hyvin, mistä kiitos tekijälle! Saapa nähdä, miten alkavana talvena urakat hoituvat.