Mirkka Rekolan runosäe pysähtyy kohdalleni kuin kylmä käsi olkapäälle. ”Ketä kukaan ei katso, katoaa”. Se ei ole vain kaunis lause, se on myös terävä havainto siitä, miten meidän olemassaolo mitataan toisen katseessa.

Kun ihminen jää katseen ulkopuolelle, hän jää myös yhteisön ulkopuolelle. Syrjäytynyt, vanhus, vammainen, päihderiippuvainen, mielenterveyden kanssa kamppaileva, vähemmistöihin kuuluva.