Kes­kel­tä erä­maa­ta löytyi Onnela

Petri Kokkosesta piti tulla jääkiekkoilija. Nyt hän asuu vanhaa lapintilaa Inarijärven itärannalla, tiettömien taipaleiden takana.

Petri Kokkosesta piti tulla jääkiekkoilija. Nyt hän asuu vanhaa lapintilaa Inarijärven itärannalla, tiettömien taipaleiden takana.

Polku on vain kartalla. Maastossa se katoaa korkeisiin mättäisiin, jotka puskevat puolukanvarpua ja kuivunutta suopursua.

Siksi viimeiset viisi kilometriä on käveltävä umpimetsää.

Vihdoin männikkö aukeaa asuinkentäksi. Päivä on paahtanut yli satavuotiaan päärakennuksen hirret pihkanruskeiksi. Inarijärvi lainehtii rantakiviin raskaasti, jäätymistään odotellen.

Olemme saapuneet Onnelaan.

Isäntä tulee puunteosta. Pärekopassa on pilkottuja honkia.

Nuori mies. Harmaa villapaita, maastohousut, talvikumisaappaat. Parransänki ja laineikkaat hiukset, jotka laskeutuvat karvalakin alta melkein olkapäille.

Tämä on vanha lapintila, jossa ei asunut ketään lähes neljään vuosikymmeneen.

Nyt Petri Kokkonen, 30, on ottanut sen kodikseen.

-

Syrjäisempää paikkaa asua on vaikea keksiä.

Olemme tulleet Rovaniemeltä asvalttitietä 330 kilometriä lähimpään kylään Nellimiin. Sieltä olemme jatkaneet Paatsjoen yli Kessintielle ja kääntyneet aina vain kapeammille metsäautourille, ennen kuin olemme nostaneet rinkat selkään.

Laitimmaisen hakkuuaukon reunalta on alkanut Vätsärin erämaa-alue.

Puolentoista tunnin patikointi sen poikki on tuonut Inarijärven rantaan, missä uusi ja vanha seisovat rinnan.

Pari pelkkahirrestä veistettyä nukkumatupaa, liiteri, muutama varasto, kylpytynnyri. Rannassa venepoukama ja melkein valmis ponttoonilaituri. Useimmat puunvärisiä, viime kesänä rakennettuja.

Niiden keskellä on harmaita vanhuksia, jotka ovat jaksaneet luhistumatta odottaa uutta asukasta. Pirtti, rantasauna, heinälato, aitta.

Kokkonen ja hänen pystykorvansa Elli ovat ainoat asukkaat koko Inarijärven pitkällä itäreunalla, jos unohdetaan Nellimin kylä ja sen pohjoispuolisissa vuonoissa ja lahdissa muutama talo, joihin pääsee autolla.

Onnelaan ei pääse.

Petri Kokkonen näkee Onnelan pirtin ikkunasta suoraan Inarijärvelle.
Petri Kokkonen näkee Onnelan pirtin ikkunasta suoraan Inarijärvelle.
Kuva: Anssi Jokiranta

Nopein tie on järvi, joko kelkalla tai veneellä.

Nellimin satamaan on noin 25 kilometriä. Matkalla on selkiä ja talvisulia.

Järvelle ei ole asiaa, jos on kelirikko tai myrskyää, kuten nyt.

Kun katsoo Onnelan rannasta länteen, Hämähäkkisaaren ja Silmäsaarten välisestä salmesta pilkottaa Sammakkoselkä.

Ison Inarin neljänneksi suurin selkä kohisee kolkosti. Vesi on jäähtynyt kolmeasteiseksi.

Kylmästä ja kosteasta on suloista pujahtaa pirttiin.

Sitä hallitsee piisi, kuten näillä rannoilla on tapana kutsua avointa tulisijaa. Suuri ja vanha, luonnonkivistä ja savesta muurattu.

Nykyajasta kertoo vain takkasydän, jota Petri Kokkonen ruokkii muutamalla honkaklapilla.

Sitten hän hakee kaasuhellalta kuuman pannun ja piilottaa sen myssyn alle.

Kahvin laskeutuessa sopii kuunnella, miten kummassa kolmekymppinen kaupunkilaispoika päätyi viime keväänä asumaan erämaahan.

Video: Anssi Jokiranta

Erakko. Kukapa muu tällaiseen paikkaan yksin muuttaisi, seuranaan vain koira.

Petri Kokkosta hymyilyttää.

– Niin monet varmaan ajattelevat. Mutta en tunne olevani erakkoluonne.

Millainen sitten? Annetaan hänen kertoa.

Hyvin sosiaalinen. Perhekeskeinen. Useita kavereita. Viihtyy hyvässä seurassa, mutta erinomaisesti yksinkin.

Ja mikä erakko sellainen on, joka on sosiaalisessa mediassa. Elämää erämaassa on voinut seurata viime keväästä lähtien Instagramissa.

Kohtuullisesti toimiva yhteys mahdollistaisi enemmänkin, mutta Kokkonen sanoo, ettei häntä kiinnosta netissä roikkuminen.

– Täällä sääennuste on tärkeä, mikään muu ei.

Onnelan vanhat rakennukset ovat 1900-luvun alusta tai kenties vielä vanhempia. Petri Kokkonen halusi säilyttää ne, jotta paikan henki ja historia pysyisivät.
Onnelan vanhat rakennukset ovat 1900-luvun alusta tai kenties vielä vanhempia. Petri Kokkonen halusi säilyttää ne, jotta paikan henki ja historia pysyisivät.
Kuva: Anssi Jokiranta

Fyysiset kontaktit etäisyys karsii vähiin.

Kesäkuusta lokakuuhun Kokkonen laskee käyneensä kylillä "alle puolenkymmentä kertaa" – tekemässä välttämättömät ostokset, tarkistamassa postit, pesemässä pyykkiä, tapaamassa ystäviä ja vanhempia.

Reissuun riittää useimmiten päivä tai pari.

– Viimeistään kolmantena alkaa olla sellainen olo, että on pakko päästä tänne takaisin.

Kotivara vähentää lähtöjä ihmisten ilmoille.

Poikkeamme kasvimaalla, joka on yhä vihreänä. Salaattia, ruohosipulia, persiljaa, tilliä. Jopa rucola viihtyi kesän valossa ja lämmössä. Maakellarissa, keittiön lattialautojen alla, on oman maan perunoita ja porkkanoita.

Tärkein ruoka-aitta alkaa rannasta. Kokkonen syö kalaa jokseenkin joka päivä.

Pyytäminen asettuu arkeen luontevasti. Vähän niin kuin järven toisella reunalla elävä kirjailija Seppo Saraspää on kuvaillut: Inarin rannoilla metsästys ja kalastus eivät ole harrastuksia sen enempää kuin ruokakaupassa käynti kaupungissa.

Petri Kokkoselle tämä elämäntapa sopii.

"Olen niin eräjorma kuin voi olla."

Se ei ole silti ainoa syy asua ja viihtyä erämaassa.

Jos kaikki olisi mennyt kuin lapsuuden unelmissa, Onnelan isäntä pelaisi nyt ammatikseen jääkiekkoa.

Rovaniemen kasvatti lähti jo 15-vuotiaana liigakaupunki Lappeenrantaan. Sukulaisten hoiviin ja SaiPan paitaan, pelaamaan kiekkoa alle 18-vuotiaiden SM-sarjaan.

Astma sotki suunnitelmat. Poika palasi pian Rovaniemelle ja kasvattajaseuraansa RoKiin, jota hän oli nostamassa historiallisesti Mestikseen vuoden 2009 kevättalvella. Perheessä se tiesi tuplajuhlaa: joukkuetta valmensi puolustaja Kokkosen oma isä Ari Kokkonen.

Sen jälkeen 18-vuotias nuorukainen oli valmis uudelle retkelle liigakaupunkiin.

Jyväskyläläisen JyP:n A-junioreista ei urjennut uraa ammattilaiskaukaloihin – toisin kuin keltanokalla, joka piipahti Kokkosen pakkiparina. Vajaat kolme vuotta myöhemmin Olli Määttä pelasi ensimmäisen ottelunsa NHL:ssä ja on nyt maailman kovimman kiekkoliigan kaksinkertainen mestari.

Kokkosen unelma suli sairasteluihin ja rikkonaisiin kausiin. 23-vuotiaana hän nosti luistimet naulaan ja jatkoi työelämää Rovaniemellä.

Siitäkään ei tullut täyttymystä.

Sen sijaan mieli veti vuosi vuodelta enemmän järvelle, jonka pauloihin hän oli joutunut jo pikkupoikana.

Video: Anssi Jokiranta

Ellillä on kerrottavaa.

Nelivuotias pystykorva pyörähtää pirtin taakse. Kohta sieltä kuuluu kutsuvia haukahduksia. Tulkaapa katsomaan, mitä on tulossa päivälliseksi.

Hirsiseinällä roikkuu kaksi koppeloa, edellisten päivien saalista. Koira kurottaa kuononsa niitä kohti. Ihan itse löysin ja haukuin.

Isäntä nylkee linnut, viiltää lihat lautaselle ja palkitsee pyynti- ja asuinkumppaninsa vielä muutamalla palalla.

Linnunpyyntikausi on Inarissa ohi. Koppelo ja sienikastike ovat sopivaa päättäjäisruokaa.

Kun linnunpyyntikausi päättyy Inarissa, Petri Kokkonen aikoo käydä Ellin kanssa vielä jahdissa Sodankylän puolella.
Kun linnunpyyntikausi päättyy Inarissa, Petri Kokkonen aikoo käydä Ellin kanssa vielä jahdissa Sodankylän puolella.
Kuva: Anssi Jokiranta

Sodankylässä metsästysaika jatkuu joulukuulle, mikä saa Kokkosen haaveilemaan reissusta naapuripitäjään.

– Mies ja koira saisivat tehdä sitä mistä eniten pitävät.

Hän on metsästänyt "pienen ikänsä" ja kalastanut vielä kauemmin.

Ruoholahti pistää mantereeseen Tervavuonolla, Onnelan ja Nellimin puolivälissä. Lahden pohjukassa on Kokkosen perheen ensimmäinen tukikohta Inarilla.

Isoisä Aarne Kokkonen saattoi olla Ruoholahdessa melkein vuoden ympäri.

– Poikasena kuuntelin, mitä kaikkea vaari oli vuodenkierrossa tehnyt ja nähnyt. Ehkä siitä jäi sellainen jälki, että olen halunnut itse kokea saman.

Kiireisimpinä vuosina ajatus tuntui kaukaiselta.

Kiekkohaaveet haudattuaan Petri Kokkonen työskenteli vuokra- ja kiinteistövälittäjänä, sitten myi vakuutuksia, aina provisiopalkalla. Hän muistelee olleensa "koko ajan töissä ja puhelin kourassa".

Vapailla ja lomilla hän suuntasi Ruoholahteen.

– Kotiin palatessa tuntui aina siltä, että reissu jäi kesken.

Entäpä jos voisikin jäädä Inarille? Sitä hän mietti yhä useammin ajellessaan kotiin.

Elämänmuutos kypsyi nopeasti, reilusti alle kolmekymppisenä.

– Halusin eroon ainaisesta suorittamisesta.

– Jos täällä eletään kerran, parasta on tehdä niitä asioita, jotka tuntuvat oikeasti omilta. Ja mitä nuorempana, sen parempi. Ei tarvitse vanhana jossitella.

Hän sanoo olevansa onnekas ja kiitollinen.

– Ymmärrän hyvin, etteivät kaikki saa mahdollisuutta, vaikka kuinka haluaisivat.

Hänelle se aukeni paikallisen kiinteistönvälittäjän ilmoituksesta: Myytävänä erämaatila Inarin rannalla Sammakkoniemessä.

Onnelan ensimmäinen isäntä Yrjö Sarre perheineen vuonna 1904.
Onnelan ensimmäinen isäntä Yrjö Sarre perheineen vuonna 1904.
Kuva: J. H. Saarinen, Geologian tutkimuskeskus

Onnelan edellinen asukas oli Yrjö Sarre (1918–1993).

Paikalliset tunsivat hänet Pikku-Yrjönä erotuksena isästään, joka kantoi samaa nimeä.

Vanhemmasta Yrjö Sarresta (1880–1950) on säilynyt kuva vuodelta 1904. Siinä hän seisoo kotirannassaan perheen vierellä. Takana näkyy jalka-aitta.

Lokakuussa 1909 vanhan asuinkentän ympärille perustettiin Onnelan tila. Vanhasta Yrjöstä tuli sen ensimmäinen isäntä.

Hänellä oli paitsi lehmiä, lampaita, poroja, niittypalstoja ja hyvänkokoinen kappale metsää, myös yrittäjähenkeä.

Hän pestautui oppaaksi milloin millekin retkikunnalle, joita työntyi Inariin tutkimaan erämaita ja sen asukkaita. 1920-luvun suurien savotoiden aikaan hän rakensi tallin vuokratakseen sitä tukinajajille.

Ja kun kokkolalainen kalastaja ja kauppias Fredi Fredlund toi Itä-Inarille sellaisen pyydyksen kuin siikapesä, Yrjö riensi hänen avukseen laskemaan niitä järveen.

Onnelan isäntä neuvoi vieraalle paikat ensin perin suurpiirteisesti. Kun Fredlund lähti käymään etelässä, Yrjö siirsi pesät ja myi kohta venekuormittain siikaa.

Pikku-Yrjön voi nähdä vuonna 1983 tehdyssä inarinsaamenkielisessä dokumentissa, joka löytyy Yleisradion Elävästä arkistosta.

Hän veistää pirtissään uutta rekeä ja harmittelee, että Kessiin suunnitellaan tietä: "Täältä menee luonnonrauha kokonaan."

Tie tuli. Sen syrjäisinkin haara jää yli neljän kilometrin päähän Onnelasta.

Kun Onnela vaihtoi omistajaa vuonna 2017, kaikesta henki unohdus.

Autioituneet rakennukset olivat rapistuneet pahasti. Talon alimmat hirret ja lattia makasivat maata vasten. Ikkunat olivat rikki, pirtissä kärpän jälkiä.

Pihaa hallitsi mätässara. Se viheliäinen, joka levittäytyy niityille ja muille kalkkipitoisille maille korkeina "ryssänpäinä".

Ensin Onnelassa raivattiin, sitten korjattiin vanhaa ja rakennettiin uutta.

Jos Petri Kokkonen tuli tänne pakoon suorittamista, viime kesänä se ei onnistunut millään.

– Rakennushommia aamusta pitkälle iltaan. Hyvä, jos kalaan välillä ehti.

Onnelan pirtti on ollut joskus myös autiotupana. Petri Kokkosen ja Ellin suosikkipaikkoja on nurkkasänky, josta näkee järvelle ja taivaalle.
Onnelan pirtti on ollut joskus myös autiotupana. Petri Kokkosen ja Ellin suosikkipaikkoja on nurkkasänky, josta näkee järvelle ja taivaalle.
Kuva: Anssi Jokiranta

Tilaa tarvittiin lisää, sillä Kokkonen aikoo tehdä Onnelassa muutakin kuin asua.

Hän on opiskellut kalastuksenohjaajaksi ja perustanut yhden miehen matkailuyrityksen. Jahka talvi tulee kunnolla, hän aikoo tuoda erämaatilalleen ensimmäiset asiakkaat.

– Hyvin pienimuotoisesti, kokemaan ja elämään tätä arkea.

Tammikuussa se voi tarkoittaa vaikkapa käyntiä talviverkoilla tai näädänraudoilla, kokkailua avotulella ja taivaalle tuijottelua.

– Ihan niitä samoja asioita, joista nautin itsekin.

Vieraidensa kanssa Kokkonen haluaisi jakaa senkin tunteen, jonka tavoitti itse edellispäivänä.

Hän palasi linnunpyynnistä läpimärkänä kotiin. Tuli piisiin, teevesi kuumenemaan, jalkaan kuivat villasukat.

Kohta lämpenevä pirtti tuntui parhaalta paikalta maailmassa.

– Täällä ymmärtää, että suurimman nautinnon löytää usein ihan pienistä asioista. Ne pitää vain huomata.

Video: Anssi Jokiranta

Saunanpesä syttyy ensimmäisellä tikulla.

Tuohesta tuli tarttuu nopeasti kiehisiin. Vasta nuohottu hormi alkaa humista kumeasti.

Ulkona maisema katoaa hämärään ja lopulta pimeyteen. Marraskuussa luonnonvaloa on viitisen tuntia. Sydäntalvi nipistää sitä vielä kummastakin päästä.

Nämä alkavat olla vuoden viimeisiä hetkiä tuulastaa.

Petri Kokkonen hakee atraimen ja työntää veneen vesille. Saunan lämmetessä soudamme Hämähäkkivuopajan pohjukkaan, piiloon aalloilta.

Sielläkin järvenpinta on rikki. Otsalampun kelmeässä keilassa erottuu vain yksi harjus. Petri Kokkonen tähtää ja iskee atraimella.  Tämäkään päivä ei mennyt kalatta.

Video: Anssi Jokiranta

Saunomme pitkään.

Petri Kokkonen käy jäähdyttelemässä ja tähyilee toiveikkaana taivaalle. Tulisiko revontulia tai tähdenlentoja? Inarilla jos missä taivaallinen valoshow näkyy.

Mutta ei tänään. Taivas pysyy mustana, paksujen pilvien peitossa.

Jonain päivänä selkenee.

Silloin alkavat pakkaset. Ensin ne hyydyttävät vuopajat, sitten pienemmät selät ja lopulta suurimmatkin. Inarijärvi jäätyy vonkuen ja valittaen, kun pakkanen paukuttelee railoja sen nuoreen jääkanteen.

Sen jälkeen tulevat tuiskut.

Petri Kokkosella ei ole suurempia suunnitelmia tulevaisuudestaan. Häntä viehättää ajatus, että koti voisi olla pitkäänkin Inarin rannalla.
Petri Kokkosella ei ole suurempia suunnitelmia tulevaisuudestaan. Häntä viehättää ajatus, että koti voisi olla pitkäänkin Inarin rannalla.
Kuva: Anssi Jokiranta

Ne pyyhkivät seinänvieriä, tukkivat polut yön aikana ja kinostuvat portaille. Yhtenä aamuna lumi yltää jo ikkunanpieliin.

Kahdeksan kilometriä Onnelasta etelään on toinen erämaatila, Kultalahti.

Unkarilaissyntyinen Paavo von Pandy (1906–1985) isännöi sitä vuosikymmeniä. Aatelismies oli hylännyt vanhan elämänsä ja aloittanut uuden Inarijärven itärannalla.

Pandylla oli tapana sanoa, että kun ihminen on elänyt talven yli Inarilla, hän lähtee pois tai jää pysyvästi.

Petri Kokkosella on alkamassa ensimmäinen kokonainen talvi.

Onnelan nuori isäntä katsoo pimeälle, kohisevalle järvelle.

– Eihän tämä pelkkää idylliä ole. Mutta otetaan vastaan mitä luonto antaa. Niin se täällä menee.

Lapin Kansa seuraa kesään saakka Petri Kokkosen elämää Inarin rannalla. Jutut ilmestyvät noin puolentoista kuukauden välein.

Marraskuun puolivälissä Onnelassa on päivänvaloa noin neljä tuntia. Kaamos alkaa joulukuun ensimmäisellä viikolla.
Marraskuun puolivälissä Onnelassa on päivänvaloa noin neljä tuntia. Kaamos alkaa joulukuun ensimmäisellä viikolla.
Kuva: Anssi Jokiranta