Kun hyvinvointialueita perustettiin, lupaukset olivat kauniita ja vakuuttavia. Kerrottiin, että luodaan järjestelmä, joka säästää rahaa, parantaa palveluita ja selkeyttää vastuita. Uudistus esiteltiin lähes historiallisena – se toisi terveydenhuollon ja sosiaalipalvelut vihdoin järkevään kokonaisuuteen.
Missä säästöt ovat? Todellisuus näyttää olevan muuta kuin mitä luvattiin.
Hyvinvointialueet toivat mukanaan uuden hallintokerroksen, ei tehokkuutta. Joka alueelle perustettiin johtajistoja, hallituksia ja lautakuntia. Palkattiin uusia johtajia, asiantuntijoita ja viestintäammattilaisia – usein kovilla palkoilla ja bonuksilla. Lähi- ja sairaanhoitajat sekä lääkärit kamppailevat yhä niukoilla resursseilla henkilöstöpulan keskellä. Kun kentällä juostaan hiki päässä, toimistoissa suunnitellaan strategioita ja laaditaan raportteja, joiden hyöty kuntalaiselle jää hämäräksi.
Säästöistä on tullut kaunis sana, jolla perustellaan palveluiden leikkauksia ja keskittämisiä. Pienet terveyskeskukset ajetaan alas, ja potilaita ohjataan kauas isompiin yksiköihin. Hoitoon pääsy ei nopeutunut, vaan monin paikoin vaikeutui. Kustannukset nousivat. Rahaa alkoi kadota rakenteisiin, ei palveluihin.
Sote-uudistus on esimerkki siitä, miten hyvä tarkoitus voi hukkua byrokratian suohon. Tavoite oli yhtenäistää ja tehostaa. Tuloksena on raskaampi hallinto, kasvaneet kulut ja turhautunut henkilöstö. Kansa kokee olevansa yhä kauempana päätöksenteosta ja palveluista, jotka oli tarkoitus tuoda lähemmäksi.
Todellisia hyötyjiä ovat ne, jotka istuvat uusissa johtajistoissa – ei ne, jotka tarvitsevat apua, hoitoa tai turvaa. Uudistus kaipaa rehellistä arviointia: kenen hyvinvointia alueet lopulta palvelevat?