Markku Melaranta (LK 15.7.) ei vastaa ollenkaan kritiikissään kirjoituksessani (10.7.) kenraali Pekka Toverin esiin nostamaan ja puolustamaani väitteeseen siitä, että länsi Suomi mukaan lukien on sodassa Venäjää vastaan.
Todella heikkoa sisältökokonaisuuden ymmärtämistä Melaranta osoittaa väitteellään siitä, että minä puolustaisin Venäjälle oikeutta tuhota Ukraina. Pyydänkin Melarantaa lukemaan edellisen kirjoitukseni uudelleen ja tämän kirjoitukseni, erityisesti viimeisen kappaleen, niin hänellekin selviää, mistä tuo oikeus kumpuaa.
Konfliktien ratkaisuhistoria osoittaa, että mitään absoluuttista oikeutta ei ole olemassa, vaan kansainvälinen oikeus ja sitä myöten rauha muovautuu voimasuhteiden mukaisesti, esimerkkinä seuraavat:
USA käytti atomipommia Japanin kukistamiseksi 1945. USA, NL, Iso-Britannia ja Ranska jakoivat Saksan miehitysvyöhykkeisiin toisen maailmansodan jälkeen ja sitä jatkui 1990 asti. Itävallan puolueettomuus ja sotilaallinen liittoutumattomuus taattiin edellisten "neljän vallan" sopimuksella 1955 ja on tänäänkin voimassa. 1962 USA ei hyväksynyt NL:n ohjuksia Kuubaan ja taivutti siihen NL:n uhkauksella aloittaa sota. Kosovon ero ja itsenäisyys Serbiasta suoritettiin Naton 9 viikkoa kestäneillä Serbian pommituksilla 1999, johon ei ollut YK:n lupaa.
Venäjä vaati 2021 lopulla, siis ennen hyökkäystään Ukrainaan, länneltä takuut siitä, ettei Ukrainasta tule Nato-maata, koska Venäjä kokisi sen uhkaksi omalle turvallisuudelleen (vrt. Kuuban kriisi) kuten presidentti Putin eksplisiittisesti asian on ilmaissut.
Viimeisin vastaus tähän Naton 75-vuotis-huippukokoukselta on " sillan rakentaminen Ukrainan Natoon liittymiselle", mikä tarkoittaa kasvavaa Ukrainan aseistamista ja Venäjän eristämistä kaikilla rintamilla: nämä impletoivat sitä, että edessämme saattaa olla, ei ainoastaan Ukrainaa, vaan koko maailmaa koskeva tuho, elleivät USA ja Venäjä tunne yhteisvastuuta maailmanrauhasta.