Aatonaaton ilta 1950-luvun puolivälissä. Äiti ja pieni poika taivaltavat auraamatonta, vain hevosen kavioiden kuopittamaa ja reen jalasten jäistämää ajouraa kohti pikkuruista, iltapakkasessa kylmistelevää mökkirähjää. Naapuriapu ja monenlaiset joulumaistiaiset ovat matkalla vanhan pariskunnan talvista juhlaa ilostamaan.
Kulkijoiden hengitys höyrystyy ja häviää saman tien Kivarilta puhaltavaan kirpakkaan koillispuhuriin. Äidin kaksoiskantamus tiristää hikeä otsalle, pojan vastuulle annettujen kahden kynttilän heilahdellessa keveästi huopavinkkeleiden vauhdittamina.
Avustuskohteen täysjäisten ikkunoiden jo erottuessa hämäräpeiton alta nuorukainen keskittyy ihailemaan hänelle niin rakasta maisemaa ja sen luontoa. Kotimetsäkin on puuteroinut itsensä talven rakkaimpaan juhlaan, ylväiden latvusten hyväillessä kuun sirpin kaarevaa kuultoa illan sinistyvässä hiljaisuudessa.
Korkeuksista leijailevat lumikimarten lähettiläät välkehtivät taivaista iloaan, laskeutuen kukin vuorollaan täydentämään hangen timanttivälkettä. Maan ja avaruuden rikkoutumaton rauha. Ja kaksi kulkijaa osana tätä täydellisyyttä. Se mykistää pienen miehen mielen.
”Elä sitte koske mihinkää eli laita mittää suuhun.”
Poika havahtuu äidin arvoituksellisiin sanoihin. Kun ei ymmärrä niiden merkitystä, ei myöskään mitään kysy. Hidastaa kuitenkin kulkuaan.
”Muistathan?”
”Muistan… Mutta?”
Ulko-ovi avautuu vastahakoisen jäisesti naristen. Äiti haparoi pilkkopimeässä eteisessä seuraavalle ovelle, koputtaa merkin vierailijoista ja astumme sisään mökkerön ainoaan huoneeseen. Se on pimeä, likainen ja aivan hirveän hajuinen.
Ovensuun vuodemykkyrässä makaa isäntä, nostaa tulijoiden kunniaksi karvareuhkan silmiltään, sipaisee parransänkiviljellyiltä poskiltaan sylkiklimpin syrjemmälle sekä mutisee mällin ruskistamasta suustaan: Ka, naapurihan se…
Asumuksen emäntä tunnistaa tulijat isännän sanoista, sillä tämä pieni, hento ja kumarainen vanhus on lähes sokea. Niin on äiti minulle etukäteen kertonut.
”Tässä olis teillehi jouluhyvvää”, hän sanoo nostellen kasseista kinkkua, makkaraa, kahvia, omenoita, rusinoita, suklaata ja rosollia.
Jokaisen tuomisemme hän sanoo kuuluvalla äänellä, koska vanhukset eivät näe kunnolla: toinen huoneen pimeyden, toinen sokeuden vuoksi.
Mustiin pukeutunut vanharouva köppelehtii pöydän ääreen, koskettelee tuomisiamme, kääntää kaihin vihertämät silmät sinnepäin, missä äiti äsken puhui ja sanoo:
”Näin palijo toitta. Eihän teijän ois tarvinnu.”
”Pittäähän sitä jouluksi olla”, vastaa äiti hyväntahtoisesti.
”Minäpä kahvit turrautan tuomamiehille.”
”Ei meille tartte kahvia keittää. Lähtiissä joimma”, äiti narraa sujuvasti.
Katson äitiin kysyvästi. Hän arvaa huolenaiheeni, mutta antaa ymmärtää, että ei hätää.
Likaisen ruskeat, eripariset kupit ja lautaset tuodaan verkkaisesti eteemme. Silti aistin, kuinka tärkeää vanhukselle on saada tarjota kahvit muonittajilleen.
Mummo alkaa laskea kahvia kuppeihin, jolloin äiti huomaa käsien tärinän ja hellästi alkaa avustaa kaatotoimitusta. Silloin hyppää kultakuorinen otökkä kupistani kuumaa kylpyä pakoon, rapistellen vauhdilla seinän rakoon suojaan.
Siistinä ihmisenä äiti kauhistuu näkemäänsä, mutta hillitsee itsensä, sillä hän ei halua rikkoa vanhuksen idylliä vastavieraanvaraisuudesta. Tyynenä äiti täyttää kupit, odottaa, että vanhus lähtee viemään pannua liedelle ja kaataa sitten molempien kahvit kukkaruukun kostukkeeksi. Näin tapahtuu myös personkupeille.
Isäntä ei ole koko aikana antanut muonapartion häiritä rytmitöntä kuorsaamistaan.
Kotimatkalla tähtirikkaan taivaan alla juttelemme äskeisistä kokemuksista. Otan nyt ensiaskeleita ihmisyyden tiellä, opin tunnistamaan äitini vilpittömän ystävällisyyden, auttamishalun, lähimmäisenrakkauden sekä vähempiosaisten elämän arvokkuuden. Näitä todellisia joulun arvolahjoja ei löydy markettien hälystä, naamakirjoista tai edes digissä loikkimalla.
Ne löytyvät ihan ilmaiseksi vasemman rinnan alta. 24/7. Vuodesta toiseen. Vanhemmuuttaan vaan jalostuen.