Miten täällä on niin hiljaista? Missä kaikki ihmiset ovat? Missä on keskusta? Erään tuntemani naisen matka Lähi-Idän suurkaupungista Suomeen oli kuin hyppy valomerestä mustaan aukkoon.
Väljyyden ja väen vähyyden ihmettely ei kuitenkaan alkanut Rovaniemeltä, jossa hän nykyään asuu – vaan Helsingistä. Kolmen sepän patsas takoi taustalla rautaa, kun hän väänsi itselleen rautalangasta: tämä on hiljaisuuden tyyssija.
Toinen vastaava tarina kertoo kiinalaisesta delegaatiosta, joka teki luontoretken Lapin kairaan. Yhtäkkiä, metsän keskellä lammen rannalla eräs korkea-arvoinen virkahenkilö alkoi huutaa. Kävi ilmi, että hän kuuli ensikertaa oman äänensä kaiun.
Tunne oli tuttu myös Kiinasta kotoisin olevalle retkenjärjestäjälle: kun hän aikoinaan korkkasi lappilaisen saunan, oli hiljaisuus niin totaalinen, että kuuloaisti tuntui loksahtavan auki.
Lokakuussa minun aistini avautuivat vastaavalla tavalla Itä-Afrikan Burundissa. Ihmettelin ääneen: miten täällä on niin hiljaista?
Mutta toisin kuin metropoleista Lapin kairaan tiensä kairanneiden turistien, oli minun kysymykseni hölmöyden multihuipentuma. Puolustuksekseni todettakoon: olin ummikko uuden äärellä. Hiljaisuus johtui siitä, että kohteessa kommunikoitiin viittomalla. Kyseessä oli kahden kehitysyhteistyöjärjestön – toisena suomalainen Fida – perustama kuurojen lasten koulu.
Elämässäni on ollut yksi päivä, jolloin kaikenlainen kommunikointi, jopa viittominen ja elekieli on ollut pannassa. Tämä tapahtui vuonna 2015, jolloin vietin kuukauden ashramissa Intiassa.
Jokaisen piti omistaa yksi päivä hiljaisuudelle ja ripustaa kaulaansa kyltti: ”Olen hiljaisuudessa.” Jälkeenpäin olen miettinyt, että se saattoi olla ainoa tilaisuuteni valaistua. Korkeamman tietoisuuden sijaan sisälläni paisui puheripulin paise.
Kiinalaisfilosofi Laotse on sanonut: ”Sulje suusi ja salpaa ovesi, niin koko elämä on huolista vapaa.” Sanoissa on varmasti vinha perä, vaikkakin kehotuksen kirjaimellinen toteuttaminen saattaisi arjessa kääntyä itseään vastaan.
Käytännössä teoriaa voisi testata Minnesotassa, josta löytyy maailman hiljaisimmaksi väitetty, 99 % äänieristetty huone. Siellä vaikenemisen taito ja hiljaisuuden sietokyky pääsisivät tulikokeeseen. Pisin aika, jonka kukaan on tilassa kestänyt, on 45 minuuttia.
Onko missään enää mahdollista olla hiljaisuudessa? Tätä kysyy erityisherkkä kettu kuvakirjassa ”Kettu ja hiljaisuus”.
Tarinan sankari kaivautuu onkaloonsa lepuuttaakseen korviaan melulta – ja löytää hetkittäin rauhan myös kärpässienen lakin alta, kielon tuoksusta ja hengityksen rytmistä. Hahmo tuo mieleeni turistit, jotka löytävät Lapista hiljaisuuden tyyssijan.
Taika näyttää säilyvän jopa joulusesongin aikaan. Jouluhälyn vastavoima on joulurauha. Se on kansainvälistä kieltä. Hiljaisuutta, jota ei tarvitse vääntää rautalangasta.
Kirjoittaja on toimittaja.