Kuuma vesi maksaa kymmenen senttiä, jälkiruoat poistuvat potilaiden ruokalistoilta ja vapaaehtoisille laulajille ei enää tarjota kahvia. Hyvinvointialueet ovat aloittaneet ennen näkemättömän säästökuurin, jossa leikataan kaikesta, mitä vielä voi leikata.
Kysymys kuuluu: missä vaiheessa yhteiskunnan huolenpito omista kansalaisistaan muuttuu pelkäksi kirjanpidoksi?
Suomalainen hyvinvointimalli on rakennettu ajatukselle, että jokainen saa hoitoa, ruokaa ja huolenpitoa, jos elämä sitä vaatii. Nyt tuo perusta murenee. Sairaalan kuuma vesi maksaa, vanhusten saunamatkat muuttuvat omakustanteisiksi ja tähystykseen menevä potilas ostaa itse tyhjennysaineensa. Näiden päätösten taustalla on toki pakko – hyvinvointialueet ovat ajautuneet kriisiin, jossa euroista on tullut tärkeämpiä kuin ihmisistä.
Mutta samalla kun omista leikataan, hallitus ja valtio puhuvat edelleen lisäpanostuksista maahanmuuttoon ja vastaanottokeskusten toimintaan. On tärkeää auttaa hädässä olevia, mutta moraalinen pohja horjuu, jos emme kykene enää huolehtimaan omien vanhustemme, potilaidemme ja lasten palveluista. Inhimillinen auttaminen alkaa aina läheltä – omasta yhteisöstä, omasta maasta.
Kyse ei ole vastakkainasettelusta vaan tasapainosta. Jos suomalainen hyvinvointijärjestelmä rapautuu, myös kyky auttaa muita heikkenee. Yhteiskunnan vahvuus ei synny vain solidaarisuudesta ulospäin, vaan myös siitä, että omat rakenteet ja palvelut toimivat.
Säästölistat, joissa mitataan kymmenen sentin hintoja tai jälkiruoka-annosten kokoa, kertovat jo kaiken. Järjestelmä on äärirajoilla. Nyt on tehtävä poliittinen päätös: joko suomalainen hyvinvointimalli pelastetaan tai se puretaan hiljalleen palasiksi.
On inhimillistä auttaa, mutta on myös inhimillistä tunnustaa rajat. Jos suomalaiset eivät voi enää huolehtia omasta kansastaan, miten voimme uskottavasti huolehtia muista?