Kumpi olisit mieluummin: puu vai kala? Tämä kummallinen kysymys tarttui taannoin korviini jostakin podcastista, ja sen jälkeen olen palannut pohtimaan sitä aika ajoin.
Viimeksi pähkäilimme kysymystä yhdessä lapseni kanssa, kun tarvoimme pitkin Aakenustunturin laitaa Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Sikin sokin kaatuneet puuvanhusten rungot, sitkeää elinvoimaa uhkuvat käkkyräiset tunturikoivut ja silmiemme alla loputtomana aukeava havumetsämaisema toimivat inspiraationa filosofisille pohdinnoille.
Kouluikäiselle lapselleni valinta puun ja kalan elämän välillä oli selvä: Hän olisi ilman muuta kala, koska puuna joutuisi vain seisomaan paikallaan. Kalana sen sijaan voisi seikkailla villinä ja vapaana järvissä tai joissa tai parhaassa tapauksessa maailman merillä. Elää vauhdikkaasti ja vaarallisesti, ja vaihtaa maisemaa aina kun siltä tuntuisi. Ei olisi pysähtynyttä eikä tylsää.
Minua pelkkä ajatus moisesta elämästä hengästytti, joten kallistuin mieluummin puun puoleen. Haluaisin olla se, joka seisoo rauhallisena ja vakaana paikallaan, kun maailma ympärillä muuttuu ja myrskyää.
Puuna olisin samaan aikaan keskellä elämää ja sivustaseuraaja. Parhaassa tapauksessa syntyisin syrjäiseen erämaahan tai suojelualueelle ja pääsisin näkemään vuosikymmenien ja jopa -satojen vaihtuvan. Todistaisin vuodenkierrosta toiseen, miten täydellisesti luonto toimii, kun se jätetään rauhaan. Hoitaisin ylpeästi ja ylväästi oman osuuteni.
Tai ehkä osani olisi syntyä ihmisasutuksen keskelle, missä näkisin sukupolven toisensa perään syntyvän uusine ideoineen, iloineen ja ongelmineen ja lopulta painuvan takaisin maan multiin. Ihastelisin kaksijalkaisten sitkeyttä ja kekseliäisyyttä ja kauhistelisin heidän loputonta typeryyttään. En usko, että tylsistyisin tuota rimpuilua seuratessani.
Hyvin todennäköistä tosin on, että puuna en pääsisi koskaan todistamaan usean ihmissukupolven edesottamuksia.
Jos sattuisin syntymään talousmetsään, kohtaloni olisi todennäköisesti päätyä jo keskenkasvuisena sellukattilaan ja sieltä kartonkipakkauksena ihmisten ruokapöytään. Kaupungissa elon kulkuni ei luultavasti olisi sen auvoisempi. Saisin jatkuvasti pelätä lähestyvää moottorisahan pärinää ja sitä hetkeä, kun minun olisi aika väistyä uuden kerrostalon, ostosparatiisin tai asfalttibaanan tieltä.
Toisaalta on sekin mahdollista, että puu-minälleni kävisi ihmisolioiden käsissä aivan hyvin. Ehkä saisin kasvaa lajitovereideni seurassa jyhkeisiin mittoihin ja palvella sen jälkeen seinähirtenä lomamökissä tai uutta elämää vilisevässä koulukeskuksessa – mukavia skenaarioita kumpikin.
Tai ehkäpä minut istuttaisi pihamaalleen ihminen, joka ei mittaisikaan arvoani euroissa. Sellaiselle ihmiselle suojan ja kauneuden tarjoaminen olisi ilo.
Kirjoittaja on toimittaja.