Kiitos jokiyhtiölle valaisevasta vastineesta (LK 1.10.) meidän muutamien paikallisten huolestuneisiin pohdiskeluihin vaelluskalayhteyksistä. Kirjoituksessa tuotiin esille yhtiön keskeisimpinä pidetyt luonnon monimuotoisuutta kehittävät toimet. Ne näyttävät hyviltä suunnitelmissa ja kuulostavat melkein tehdyiltä lehteen painettuina.
Tavallisen rahvaan on vain vaikea nähdä konkretiaa ’vaalimisessa, parantamisessa ja sitoutumisessa’, ellei niistä ole esittää mitattavia tuloksia. Jokeen nouseva lohi olisi sellainen. Olemme samaa mieltä tutkimukseen ja kokemuksiin nojaamisesta. Miksi moni maailmalla jo toimivaksi havaittu asia pitää Suomessa yrittää keksiä uudelleen eri tavalla?
Yksi ratkaistava kysymys olisi kalanpoikasten pääsy mereen ohi voimalapatojen ja patoaltaissa vaanivien petokalojen. Mikä voisi olla riittävä keino ja kannuste petokalojen vähentämiseksi? Kaivattu paikallinen yhteistyö, myös ammattikalastajien kanssa? Kuka tai mikä turvaisi emokalat ryöstökalastukselta ohitusuomissa?
Nuohan tosin olisivat positiivisia ongelmia lohen jo noustessa. Tarvitaan kaikkien osapuolten uudenlaista sitoutumista, jotta päästään viimein vetämään yhtä köyttä samaan suuntaan.
Vaelluskalakeskustelussa pesii sama ongelma kuin yhteiskunnallisessa keskustelussa yleensäkin – luottamuksen puute. Jokiyhtiön on ollut vaikea parsia tässä asiassa rispaantunutta uskottavuuttaan, vaikka se sähköä luotettavasti tuottaakin. Lupaukset ja teot ovat vuosien varrella kohdanneet heikohkosti. Lohen palauttamisen velvoitetulla tavalla on jokiyhtiössä laskettu tulevan liian kalliiksi.
Sierilän laskennallinen sähköntuotto voi korvautua reilusti jo tulevana talvena kulutuksen joustoilla, optimoinnilla ja säästöllä. Kun jokiyhtiö hallitsee myös ajanpeluun, olisiko Sierilän kohdalla edelleen odottelun paikka? Luontokatoa ei voi mitata rahassa. Se on aina korvaamaton menetys.